Siis selitykseksi sille, ettei taaskaan ole kuvia ja edellisestä postauksestakin on kulunut jo tovi.
Olin koko viikonlopun messuilla. Kulttuuriseuralla oli oma osasto, jossa yritettiin vakuuttaa yleisöä vanhan korjaamisen autuudesta, ja kannustaa niitä, joiden urakka tuntuu ylivoimaiselta.
Työ vaati huutamista, ja kurkkuni onkin nyt varsin karhea. Jalat ovat muuttaneet jonkun toisen henkilön vartalon jatkeeksi ja tilalle saamani pökkelöt eivät toimi kuten pitäisi. Erinäisiä kivistäviä lihaksia on myös ilmaantunut sinne tänne kehooni, vaikken ole muuta kuin seissyt puhumassa ihmisille.
Kulttuurin edistäminen voi olla siis fyysisesti raskasta.
Nukkekotikurssi on lähtenyt mukavasti käyntiin. Viime kerralla saimme aikaan kelpo kokoelman pikkuruisia pelakuita pienissä ruukuissaan. Kotiintultuani tein vielä neitien saliin komean palmun, ja jatkoksi keittiöön kahvimyllyn. Kävi siis juuri niin kuin olin toivonut, oma talo alkaa pikkuhiljaa saada sisältöä kurssin aikana.
Koirat olivat hoidossa keskiviikkoillasta alkaen. Olivat mokomat viihtyneet hyvin. No, tietysti, ja käyttäytyneetkin kauniisti. Lähtivät sentään iloisina kotiin, tosin Sohvi oksensi ihan loppumetreillä melkein kenkääni. Hyh.
Ääköttävän liukas keli pakotti kaivamaan liukuesteet kenkiin. Messukoitos rasitti niveliäni aivan tarpeeksi, enkä halua enää liukastella ja jännittää pystyssä pysymistä sen lisäksi. Pahinta on kaatumisen pelkääminen, sitten melkein-kaatuminen, ja sitten jos menee kuitenkin nurin, ei yleensä tapahdu juuri mitään. Vähän säikähtää ja takamusta kuumottaa. Pelkääminen jäykistää lihakset ja saa nivelet aroiksi, meinaamiset aiheuttavat revähtymiä ja noidannuolia ja muita ikäviä tuntemuksia. Siltikään en ehdottomasti halua kaatuilla enkä liukastella.
Yritän tässäkin pysyä positiivisena ja muistutan itselleni, ettei tänä talvena ole vielä kamalia liukkaita ollutkaan, eikä nämäkään kaljamat varmaan kauan kestä. Lohduttaudun sillä, etten ole aikoihin liukastunut. Ja jotenkin järjenvastaisesti siitä on apua. Toiveikkaana hipsuttelen sorvaamon pihan yli ja olen ylen onnellinen kun se onnistuu. Uskon sitäpaitsi lujasti kevään tulemiseen. Se pelastaa kaikki liukkauden uhkaamat kävelemään kevein askelin voikukkien raunustamilla poluilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti