perjantai 20. helmikuuta 2009

Perjantai

Viikko loppuu aivan oikeaan aikaan. Ei jaksaisi enää mitään. Entisessä elämässä (ennen r-tautia) kipittäisin kaupan kautta kotiin ja loppumatkan mukanani kulkisi suuri suklaalevy, jonka parissa siirtyisin työelämän ulottumattomiin.
Nyt ajatuskin suklaasta kuvottaa. Syöminen ei edelleenkään houkuttele. Pienen pienet annokset olisivat sopivia, mutta niiden mitoittaisen opettelu on vielä kesken. Haittaa on myös luterilaisesta kasvatuksesta, joka sanoo, että kaikki on syötävä. Jos jättää, lapset afrikassa kuolevat nälkään. Kuinkahan monta afrikan ipanaa olen pelastanut siltä kohtalolta elämäni aikana? Vaan se on loppu nyt. Jatkossa syön juuri sen verran, mikä tuntuu sopivalta, tai mieluummin hiukan vähemmän, kuolee kuka hyvänsä. Harkitsen asiaa uudelleen, jos päätökseni jälkeen maailman väkiluku alkaa huolestuttavasti pudota, ja hyttysiltä tulee vetoomus ravintoeläintä uhkaavan sukupuuton vuoksi.
Tai jos vatsani ryhtyy jälleen yhteistyöhön kanssani.

Rakennuksella oli tapahtunut ilahduttavaa edistystä. Ensi viikolla tulee sähkömies ja vaikka mitä. Kohta voin pitää tuparit työhuoneellani.
Ja sitten on vissiin pian alettava myös töihin. Vai mihin tarkoitukseen olen työhuonetta tekemässä? Ennennäkemättömät määrät kädentuotteita suorastaan purskahtaa uudesta ovesta maailman ihasteltavaksi.... tai sitten ei. Epäilenpä, että huoneesta saattaa tulla lorvihuone.

Mikäs sen mukavampaa. Ennen kuin pääsen lorvimaan, pitää päättää lorvikamarin värit, hankkia joitakin valaisimia ja kalusteita ja laahata sinne tuvasta kaikki lorvimisvälineet. Kämpästä tulee tehokkaan näköinen paikka, jossa kätevästi voisi tehdä monenlaista. Jos jaksaisi ja ehtisi.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Toivottavasti vatsasi paranee!