Nyt ei irtoa, ei kuvia eikä juttua.
Elämä valuu eteenpäin ilman suurempia mutkia. Mieli on rauhallinen, asiat hoituvat ajallaan. Unet ovat kyllä erikoisen villejä. Välillä havahdun niitä ihmettelemään yöllä, mutten silti muista enää aamulla, paitsi sen, että yöllä nauratti. Pitäiskö kirjoitella ylös? Näkisi, naurattaisko vielä aamulla.
Eilen istuin maaseudun kehittämisyhdistyksen hallituksen kokouksessa. Hyviä asioita, vaikka voisi niitä käsitellä vähän vähemmin jaarituksin. Olenkohan itsekin yhtä jaaritteleva muissa kokouksissa? Tässä on ryhtiliikkeen paikka.
Kiusaan itseäni kirjoittamalla muistiin, mihin kellonaikaan mikin päätös saatiin tehtyä. Välillä, kun jutut oikein karkaavat metsään, piirtelen kuvia hallituksen jäsenistä. Tulee niin vähän muuten piirrettyä, ja sitäpaitsi kuva välittää paremmin tunnelman kuin muistiinpanot.
Pieni autoni on ristitty Neiti Sieväseksi, ellen ole muistanut kertoa. Sillä huristelu on kyllä nautinto. Juuri kuten olin olettanutkin.
Ai niin, kulttuuriseuran ensimmäinen kirja julkaistiin viime lauantaina. Myimme heti samassa tilaisuudessa lähes 10 prosenttia painoksesta. Tästä voi päätellä, ettei painos ollut suuren suuri. Eikä kirjasta muodostu mitään rahasampoa seuralle, mutta se onkin julkaistu enemmän kulttuurillisista kuin taloudellisista syistä.
Mukavaa on myös, että kirjan taittaja sai merkittävän tunnustuksen eräästä toisesta taittamastaan kirjasta.
Viikonloppuna on luvassa nukkiskurssittamista, teatteria ja kokous. Näiden aktiviteettien vuoksi saunomisrutiinit muuttuvat, aion saunoa tänään ja maanantaina. Mikä täten ilmoitettakoon. (onkohan ihan normaalia kertoa näitä kaikelle kansalle? Isoäiti vissiin paheksuisi moista) Se taas saaattaa aiheuttaa lievää häiriintymistä muissa yhteyksissä.
Sanotaan, että rutiinien rikkominen on hyväksi. En ole varma, sopiiko se minulle. Tarvitsen rutiineja ja runsaasti omaa rauhaa toipuakseni viikosta sorvaamossa ja kyetäkseni uuteen koitokseen. Jos ohjelmoin koko viikonlopun, tuntuu kuin ei olisi vapaata ollutkaan ja viimeistään keskiviikon tietämissä alkaa pinna kiristyä. Tai tulee tunne, että joku toinen kuljettaa mun elämääni ja minä vaan istun kyydissä. Ei kiva.
Siksi varjelen rutiinejani, ja lorvin tarkoituksellisesti pitkiä aikoja tekemättä mitään erityistä. Paitsi että huomasin sukankutomisen sopivan lorvimiseen. Se on kivaa ja lorvimisesta tulee ikäänkuin hyväksyttyä ahkerointia, jos sitä nyt joutuisi jollekin perustelemaan. Jospa muistaisin ottaa kuvan sunnuntaina valmistuneista lorvisukista, niin sittenpä näkisitte :)
No, tulihan kirjoitettua. Toiste lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti