Kuva on melko toiminnallinen, sillä Hilmat olivat niin tohkeissaan virkkaustensa kanssa etteivät hiljenneet potrettiin kunnolla. Osansa oli tietysti silläkin, että yritin selvitä ilman salamaa.
Kokoushuoneen avainta ei tahtonut löytyä. Oliko Hilmalla liian monta plakkaria vai liian pienet silmänreiät maskissa?
Piti kuitenkin turvautua salamaan, että saatiin edes jonkinlainen muisto. Kuten näkyy, virkkiminen ei tauonnut hetkeksikään. Enkä aio paljastaa, ketkä sittemmin kuoriutuivat Hilman hahmoista kokoustamaan. Paitsi tietysti sopivaa korvausta vastaan....
Kuten jo aiemmin arvelin, palasin kokouksesta varsin virkistyneenä. Rakas Takkupää oli lämmittänyt uunit (ja syönyt raukka iltapalan yksinään) joten oli mukava palata kotiin.
Yöllä heräsin aivan käsittämättömään ahdistukseen. Melkein pomppasin sängystä. Tuntui että aivan koko elämä käy mahdottomaksi juuri nyt. Hetken kiemurreltuani tulin sen varran tolkkuihini, että arvelin kestäväni aamuun asti ja sain taas unen päästä kiinni.
Aamulla ei ollut tietoakaan ahdistuksesta, vaan päivä alkoi aivan yhtä suurin odotuksin kuin aina.
Työmatkalla sain taas aihetta ihmetellä, millä valtuuksilla kukin liikenteessä seikkailee. Koska itse ajan tarkalleen kuten asiaan kuuluu ja vieläpä erittäin nerokkaasti, katson oikeudekseni kiroilla vähemmän lahjakkaille autoilijoille. Takkupäällä on enkelin kärsivällisyys...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti