No nyt olis tarjolla ihan käynnistyvä auto :) Ei vaineskaan, enää ei kannata rientää, lupasin kulkimen sen käynnistäjälle. Toivotan heille pitkää ja tyydyttävää suhdetta, josta en halua kuitenkaan kuulla mitään.
Laiskottelin koko viikonlopun. Podin flunssaa, joka ei sitten ilmaantunutkaan, ja laiskamatoa, joka oli vahvasti läsnä. Kokoilin kyllä joulua pois, muttei sen pidemmälle kuin tuvan penkille. Ja valot loistaa yhä vaan, sinne vesisateen liottamalle jäiselle pihalle.
Olen valmiiksi puhkiuupunut tämän viikon aktiviteettien takia. Kaikenlaisia miittinkejä, joista tiedän palaavani virkistyneenä, vaikka nuuduksissa niitä odotan. Mutta jos pitää odotukset vähäisinä, saavutukset luultavasti ovat riittävät.
Talvihorroksen keskellä tunnen syvää kiitollisuutta. Se tulee mieleen aina aivan yllättäen. Kun haen aamulla lehden laatikosta: joku on nähnyt vaivaa ja kirjoittanut, taittanut, painanut ja ajanut sysipimeällä portilleni jotta voin nauttia siitä aamukahvin kanssa.
Tai selaan siemenluetteloa: joku on kerännyt, lajitellut, pakannut siemenet ja painanut luettelon kuvineen minun vain valita, mitä ihanuuksia puutarhassani ensi kesänä kasvaa.
Tätä tapahtuu jatkuvasti, aivan kuin joku lähde olisi auennut sisälleni ja pullauttaisi kiitollisuutta tietoisuuteeni. Toki olen selvillä siitä, että ihmiset saavat korvauksen vaivannäöstään, sen jota kutsutaan palkaksi, mutta se ei estä minua tuntemasta itseäni onnekkaaksi ja etuoikeutetuksi. Tässä eräänä päivänä juodessani vettä janooni ajattelin, kuinka harvinainen onni maailman mittakaavassa on omistaa oma kaivo, jossa on kirkasta, puhdasta ja juomakelpoista vettä. Sen rinnalla yksi pihalle takkuuntunut autovanhus on pikkuasia, joskin harmittava sellainen.
No, päivät pitenee ja kevään koittaessa horros haihtuu. Saanen kuitenkin pitää nämä kiitollisuuden välähdyksen, pls.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti