muistikortti täynnä

Siis selitykseksi sille, ettei taaskaan ole kuvia ja edellisestä postauksestakin on kulunut jo tovi.

Olin koko viikonlopun messuilla. Kulttuuriseuralla oli oma osasto, jossa yritettiin vakuuttaa yleisöä vanhan korjaamisen autuudesta, ja kannustaa niitä, joiden urakka tuntuu ylivoimaiselta.
Työ vaati huutamista, ja kurkkuni onkin nyt varsin karhea. Jalat ovat muuttaneet jonkun toisen henkilön vartalon jatkeeksi ja tilalle saamani pökkelöt eivät toimi kuten pitäisi. Erinäisiä kivistäviä lihaksia on myös ilmaantunut sinne tänne kehooni, vaikken ole muuta kuin seissyt puhumassa ihmisille.
Kulttuurin edistäminen voi olla siis fyysisesti raskasta.

Nukkekotikurssi on lähtenyt mukavasti käyntiin. Viime kerralla saimme aikaan kelpo kokoelman pikkuruisia pelakuita pienissä ruukuissaan. Kotiintultuani tein vielä neitien saliin komean palmun, ja jatkoksi keittiöön kahvimyllyn. Kävi siis juuri niin kuin olin toivonut, oma talo alkaa pikkuhiljaa saada sisältöä kurssin aikana.

Koirat olivat hoidossa keskiviikkoillasta alkaen. Olivat mokomat viihtyneet hyvin. No, tietysti, ja käyttäytyneetkin kauniisti. Lähtivät sentään iloisina kotiin, tosin Sohvi oksensi ihan loppumetreillä melkein kenkääni. Hyh.

Ääköttävän liukas keli pakotti kaivamaan liukuesteet kenkiin. Messukoitos rasitti niveliäni aivan tarpeeksi, enkä halua enää liukastella ja jännittää pystyssä pysymistä sen lisäksi. Pahinta on kaatumisen pelkääminen, sitten melkein-kaatuminen, ja sitten jos menee kuitenkin nurin, ei yleensä tapahdu juuri mitään. Vähän säikähtää ja takamusta kuumottaa. Pelkääminen jäykistää lihakset ja saa nivelet aroiksi, meinaamiset aiheuttavat revähtymiä ja noidannuolia ja muita ikäviä tuntemuksia. Siltikään en ehdottomasti halua kaatuilla enkä liukastella.

Yritän tässäkin pysyä positiivisena ja muistutan itselleni, ettei tänä talvena ole vielä kamalia liukkaita ollutkaan, eikä nämäkään kaljamat varmaan kauan kestä. Lohduttaudun sillä, etten ole aikoihin liukastunut. Ja jotenkin järjenvastaisesti siitä on apua. Toiveikkaana hipsuttelen sorvaamon pihan yli ja olen ylen onnellinen kun se onnistuu. Uskon sitäpaitsi lujasti kevään tulemiseen. Se pelastaa kaikki liukkauden uhkaamat kävelemään kevein askelin voikukkien raunustamilla poluilla.

Väliaikatietoja

Tulin kertomaan, että elän ja porskutan, vaikkei se tänne asti ole näkynyt. Koska kuvien tuuppaaminen tänne näkösälle kestää jonkunmoisen hetken eikä onnistu edes sorvaamon koneella, vaan pitäisi virittää oma tuohon viereen, saatte odotella otoksiani tovin.

Kaikenlaista eestaas-häppeninkiä on menossa, mainittakoon nyt nukkiskurssi, jonka olen luvannut kevään kuluessa pitää ja joka vuoroin perutaan ja taas aloitetaan. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että astun kurssinvetäjän rooliin lauantaina, mutta se asia saattaa olla toisin jo sunnuntaina. Huoh.

Eilen piti vahvistaa aitoja kuin Kakolassa ikään, kun Sohvi alkoi alvariinsa karkailla porttien alta tielle seikkailemaan. Jos hiiri mahtuu oman päänsä kokoisesta raosta, mahtuu myös sinnikäs koira semmoisesta. Siis oman päänsä kokoisesta, ei hiiren... Ja kun SiiriSofialla on melko pikkuinen pää, jouduimme käyttämään mielikuvitusta saadaksemme portit koiratiiviiksi. Kun niistä pitää kuitenkin voida kulkea. Samalla tarkastin koko aidan, ja eikös vaan taskulampun valo paljastanut kaksi ylityskohtaa puutarhan perällä. Nyt nekin on korjattu ja vankilassa rauhallista.

Viime viikolla hämmästelin liikennekulttuuria maanteillä, ja sen jälkeen olen joutunut vielä paljon hullumpiin tilanteisiin. Eilen esim. takanamme ajanut auto lähti ohittamaan vastaantulevan liikenteen ohituskaistalla, ja ajoi siellä koko kaistan loppuun asti. Onneksi muu liikenne oli tajuissaan ja vältyttiin onnettomuudelta. Sekä aamu- että iltarukoukset ovat enemmän kuin paikallaan kun päivittäin ajelee valtaväylillä.

Tulin aamulla puolinukuksissa keittäneeksi liian vähän kahvia. Onneksi on jo sopiva aika siirtyä sorvaamon keittimen ääreen. Kofeiiniriippuvuus on vakava asia, joka saattaa aiheuttaa ikäviä oireita, kuten raivokasta etuilua kahvijonossa.