keskiviikko 6. lokakuuta 2010

elämä haltuun

Monen viikon jälkeen alkaa tuntua siltä että elämäni on taas minun. Ei velvoitteita muita kohtaan, mitä nyt tavanomaiset yhteisöllisyydet.

Ihan itseä varten grafiikan kurssi illalla. Ihan itselle siivoamista, suunnittelua ja toteutusta. Työasioihin voi paneutua ilman paniikkia.
En ymmärtänytkään, että minulla on ollut jo pitkään tunne, että niskassani on taakka. Että joku seisoo takanani vahtimassa ja hoputtamassa. Vieläpä kulkee askel askeleelta arvostelemassa ja tulee jopa taakseni nukkumaan antamatta rauhaa edes yöllä.

Itse sen vahdin sinne olin asettanut. Nyt se sai lähteä.

Sen myötä asiat selkenivät, aivan kuin olisin astunut ulos sumusta. Ilma on raikkaampaa, piha avarampi ja askel kevyempi. Se, että se todellisuudessa on kankea, ei ahdista aivan yhtä paljon kuin viime viikolla.

Olen tarttunut ikävistä ikävimpään askareeseen, saanut siitä voimaa aloittaa muita harmittavia juttuja. Yksi toisensa jälkeen ne antautuvat hoidettavaksi. Pikkujuttuja, mutta niin väsyttäviä.

Olen tehnyt paljon asioita, joissa ei näyttänyt olevan päätä ei häntää. Nyt niiden merkitys alkaa selvitä. Kohde on kaiken aikaa ollut tähtäimessä, tarkasti, en vain ole sitä tajunnut. Onneksi olen jo aikaa sitten oppinut elämään itseni kanssa ja antamaan tilaa päähänpistoilleni.

Edelleen opettelen luopumista, nyt uudella tavalla, uusien asioiden avulla.

Ei tästä tarkkanäköisyydestä ihan pelkästään iloa ole: peiliin katsoessani näen pitkän ja hoikan sijasta pienen ja pyöreän. Perkule, milloin tämä muutos on tapahtunut?

4 kommenttia:

jerikonruusu kirjoitti...

No mutta jos sillä pienellä ja pyöreällä on asiat päässä järjestyksessä, ja siellä on vielä tilaa uusillekin asioille, ja se on oppinut olemaan itselleen armollinen, niin eipä kannata haikailla pitkän ja hoikan perään, jolla mahtaa olla siellä korkealla nupissa täysi kaaos ja riittämättömyyden tunne. Hyvä Sinä!

Piu kirjoitti...

Kiitos! Hienosti sanottu. Hyvä me!

vilukissi kirjoitti...

Usein näen unia, jossa olen edelleen hoikka ja siro, vikkelä tyttönen tai nuori nainen...samanlainen tunne sisälläni ulkoisesta olemuksestani kuin avannosta noustessa...ja kamala totuuteen herääminen peilin ääressä...mitä tapahtui, miten tähän tultiin ... mutta sitten päätin, että on turha luulla, että lihavat on leppoisia! Olen leppoinen vain ja ainoastaan, jos siltä tuntuu! Ja lyhyelläkin ovi avautuu ylhäältä saakka! Me ollaan kuule hyviä juuri tämmösenä kuin me ollaan! Sano säkin, että miten voi 2,05 metrin pituus henkisyydestä mahtua 158 senttiin muuten kuin levittämällä "luntioomia"?!!

Piu kirjoitti...

Aina vaan paranee! Mäkin muistan ihan hyvin, kun olin laiha ko kusimato mukulana. Juoksin aina ja joka paikkaan. Onneksi muisti pelaa (näissä asioissa) vaikkei kintut enää kannakaan.