Tulipas nukuttua pitkään. Tästäkö ne laiskana venyvät aamut alkavat? Vasta puoli kahdeksalta pääsin ylös vällyistä, kun koirat ilmoittivat olevan viimeinen hetki. Tosin ne olivat sitä mieltä jo kaksi tuntia aiemmin, mutta silloin mulla oli vielä uni kesken.
Unistani en muista juuri mitään, paitsi että puhuin ruotsia ihan solkenaan ja ihmettelinkin, kuinka se nyt unessa näin sujuu, kun hereillä joutuu välillä haeskelemaan sanoja. Heh.
Jotain muutakin ihmeellistä siinä lienee tapahtunut, kun ensimmäisenä herätessä olivat mielessä ne kuuskymmentäluvun grimplenet. Jos joku vielä muistaa sen keinokuitukuningattaren ihmemateriaalin.
Se oli kyllä käänteentekevää tavaraa, kirkasväristä, nopeasti kuivuvaa ja silittämättä siistiä. Naiset hurahtivat siihen ihan kympillä. Sota-ajan vaateongelmien piinaamat äidit ja tädit nauttivat, kun kerrankin oli kangas, joka ei värjännyt, ei kulunut tai haalistunut ja oli aina kuosissa. Joustikin, jos sattui vyötärö kasvamaan, muttei missään tapauksessa kutistunut. Eikä tarvinnut pestä kuumassa.
Pitkään siedettiin sitä, että se oli aivan tavattoman hiostavaa, ei hengittänyt yhtään ja otti myös itseensä hienhajun luopumatta siitä koskaan. Lisäksi se oli niin sähköistä, että illalla riisuessa kammarissa ei tarvinnut valoja lainkaan, staattinen sähkö valaisi riittävästi.
Ja ne värit ja kuviot. Oi onnea.
Sukulaistätini oli Silon tehtaalla töissä paistajana ja hänen ansiostaan meillä oli grimplenestä lähes kaikki pukineet. Jopa matot kudotettiin leikkuujätteestä. Ne ovat kestäneet käytössä neljäkymmentä vuotta suuremmin kulumatta.
Omista vaatteistani muistan erityisesti vaaleanpunaisen banlon-paidan, jossa oli korkea kaulus muttei hihoja. Huippuvaate! Pidin siitä sen värin vuoksi, se oli ainoa vaaleanpunainen koko lapsuuden ajalta, ellei lasketa mukaan amerikanmummun lähettämää mekkoa, joka oli päälläni yhden ainoan kerran, nelivuotiskuvissani. Banlonpaitaani pidin kunnes se ei kertakaikkiaan enää mahtunut, ja sitten kuluikin jokunen vuosikymmen ennenkuin hankin seuraavan pinkin paidan.
Mitä lienen unissani puuhannut, kun nämä vaatehtimismuistelot näin tunkivat esille. Koska istuksin kirjoittamassa yökkärissä ja aamutakissa, siirryn tästä pukemaan ylleni jotain järkevää ja alan hommiin. Eilen sain kattolaudat maalailtua. Nyt pitää saada vähän apua, että saan kiinnitettyä ne kattoon. Ovat niin pahuksen pitkiä, ettei taidot riitä yksin naulaamiseen.
Taivas on pilvessä, joten olisi hyvä ilma tehdä myös vähän puutarhahommia. Ehtoommalla fillaroin kulttuuriseuran kokoukseen. Paitsi jos sataa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti