nopeaa toimintaa

 Viime kesäkuun helteillä olohuoneen iso ikkuna oli poreella kun tulin töistä. Seuraavana päivänä samaan aikaan kuului heikkoa ritinää ja pieni helähdys. Totesin poreen laajenneen ja ulottuvan reunasta reunaan. Koko klasi halki siis.

Ilmoitin oitis asiasta isännöitsijälle, sillä ikkunat vaihdettiin taloyhtiössä juuri pari vuotta sitten.

Heinäkuussa sain ikkunanvalmistajalta tekstiviestin, että reklamaationi on vastaanotettu.

Maanantaina taloyhtiön hallituksen kokouksessa tulin maininneeksi, että ikkuna on vielä vaihtamatta. Isännöitsijä lähetti saman tien kyselyn ikkunantoimittajalle ja tiistaiaamuna soitti mies ja kertoi heidän olevan tulossa parinkymmenen minuutin päästä ikkuna mukanaan.

No, meilläpäin on hieman lyhyemmät minuutit, mutta todentotta kaksi miestä koputteli iltapäivällä ovelle. Sanoivat koiralle päivää, minulle ei juuri mitään mutta vaihtoivat ikkunan. 

Ilmatieteenlaitoksella ei liene velvollisuutta olla oikeassa säiden suhteen. Muuten tekisin jo rikosilmoituksen, sillä koko kesänä ei tänne ole ilmaantunut yhtäkään luvattua ukonilmaa. Tämän aamun ennusteessa oli luvassa ukkosta koko päiväksi. Varustauduin kirjoilla, suklaalla ja villasukilla, jotta nautinto olisi maksimaalinen, mutta kikankakat: ei edes kolissut.

Pilvianimaatiosta näkyi, että ukkonen on mennyt etelän puolelta ohi. 

Hemmetti sentään.

huijauksia

 

Huomasin, ettei lähitulevaisuudessa taida olla tarpeen tehdä mitään hankintoja. 

Huusholli on varmaan liiankin varustettu, jos käy niinkuin olen suunnitellut ja muutan pienempään asuntoon.

Vaatteita on yli oman tarpeen, useaksi vuodeksi ellei mitat muutu.

Harrastukset on myös varusteltu, eikä uusia oikein voi aloittaa ennenkuin uudet kuviot on selvillä. 

On tavallaan hyvin rauhoittavaa, että kaikkea on eikä mitään tarvitse. Ruokaostoksetkin ovat vähentyneet. Toki olisi mukavaa lähteä shoppailemaan siskon kanssa, mutta aikaa voi viettää muutenkin yhdessä. Vaikka lykkäämällä pientä Tyyneä pitkin kujia, kuten viime viikonloppuna. 

Viime päivinä on tullut puheluita ulkomailta tai ulkomaalaisilta. Viimeisin Romaniasta, huonolla englannilla.

Huolimattomuuttani olen muutamiin vastannut. Kun on asunto myynnissä niin yrittää vastailla tuntemattomillekin. Nyt taidan vihdoin siirtää myynnin välittäjälle, jotta pääsen rauhaan.

vihreä invaasio

 

Olen pitänyt tavaramäärää kurissa karsimalla säännöllisesti kertyvää rompetta. Miten ihmeessä se  harkiten ja tarpeeseen hankittu esine muuttuukin yhtäkkiä turhaksi roinaksi?

Yhden asian kanssa olen pääsemättömissä. Kasvit.

Ne eivät ollenkaan kukoista, mutta eivät kyllä kuolekaan. Kituuttavat kiusakseni, kun tietävät että tarvitaan erityisen runsas kellastuminen ja kaljuuntuminen ennen kuin komposti kutsuu.

Töiden loppumisen myötä jengi kasvoi usealla yksilöllä, kun toin toimistolta lähes kaikki viherkasvit kotiin.

Lisäksi piti ottaa terassilta sisälle verenpisara, joka alkoi pukata tusinoittain nuppuja juuri myrskyn alla. Ruukku tai muovipurkki oikeastaan on kokolias eikä kasvi itsekään ole varsinaisesti pieni.

Elvytin tuossa vielä ulkokrysanteemiakin pari päivää, kun oli päässyt kuivahtamaan ja kasvissa oli pelkkiä ruskeita kukintoja. Kun siistin ne pois, paljastui tästäkin kasvista nuppuja vaikka millä mitalla. Vein ruukun takaisin ulos. Ellei kuki niin olkoon sitten vain vihreä.

Iankaikkisen vanha fiikukseni on tehnyt kuolemaa jo pitkään, ja valmistauduin jo kiikuttamaan sen Molokin kitaan, viimeistään muuttopäivänä.

Eikö mitä, se on vääntänyt näkyville kaksi uutta lehteä. Jokin mielenhäiriö sille on tullut, sillä se ei moneen vuoteen ole kyennyt muuhun kuin lehtien pudotteluun.

Enkä ole edes uhkaillut sitä.

koskaan ei voi tietää

 

Kaatumisen seuraamukset ovat jo ohi. Lauantaina ja vielä sunnuntainakin lihakset olivat jäykät ja lonkan leikkausarpi turvoksissa, mutta varovainen venyttely on auttanut. Mustelmat tulevat vasta jälkijunassa.

Sunnuntaina metsäretkellä oli jo ihan vaivatonta kävellä, ainoastaan autoon istahtaminen kävi kipeästi.

Saaliiksi saatiin puolukoita, sieniä ja hyvää mieltä. 

Oltuani jo viikon toimettomana on alkanut hirvittää. Miten maailmassa saan aikani kulumaan? Jos käy oikein huono tuuri ja elän isäni ikäiseksi, edessä on vielä yli kolmekymmentäviisi vuotta. 

Odotin että nauttisin joutilaista päivistä, mutta ehkä nautinto olikin siinä, että ne olivat niin harvinaista herkkua. Nyt on jotenkin epärehellinen olo, aivan kuin lintsaisi koulusta. 

No, on ehkä liian aikaista ruveta moisia murehtimaan. Totuttelua tämä varmasti vaatii, niin kuin kaikki uusi.

tämäkin vielä

 Eilinen myrsky oli vaikuttava. Puita katkesi ihan silmien edessä ja kolmemetrinen oksa rysähti suoraan eteen pyörätielle, jonka jälkeen totesimme, että aamulenkki jää nyt tekemättä. Loppupäivä kului lueskellessa, Sohvilla tietty torkkumalla.

Tänään sattui jotain odottamatonta: kaaduin ihan tyhjällä ja sileällä asfaltilla. En tiedä mitä tapahtui, yht'äkkiä vain maa tuli vastaan. Kellahdin tyylikäästi (?) oikealle kyljelleni enkä juuri satuttanut itseäni. Toki viime syksynä leikattu lonkka pahastui osumasta ja siihen tulee varmasti iso mustelma ensi viikon aikana, mutta muuten ei käynyt kuinkaan.

En kiirehtinyt ylösnousua enkä edes vilkuillut ympärilleni, näkikö kukaan.

Mutta järkytyin kyllä kovasti. Seuraavat pari kilometriä meni melkein itkua nieleskellen. Kaatuminen on niin harvinaista että menin vähän pois itsestäni.

Sohvin reaktio tapahtumaan oli lähinnä "en tunne tuota hoopoa.." ja loppumatkan se seurasi perässä kuin olisi epäillyt että rymähdän taas.

Loppupäivän ohjelmassa on ystävän siunaustilaisuus ja sitten lähden käymään siskon luona. 

lokeroissa

 

Aamun lehdessä ollut artikkeli Hyvän vanhenemisen jäljillä (Turun Sanomat) sai ajattelemaan tätä jatkuvaa ihmisten lokerointia. Tuntuu että on ihan hukassa, ellei osaa suoralta kädeltä sijoittaa itseään ja kanssaihmisiä sopiviin lokeroihin.

Viime viikolla olin työikäinen, työssäkäyvä aikuinen, tällä viikolla eläkeläinen. Mikä siinä välissä muuttui? En ole huomannut vielä mitään eroa. Saattaa tosin olla, että todellisuus iskee viimeistään seuraavana tilipäivänä...

Eikö esimerkiksi ympäristön esteettömyys ole tarpeen kaikille ikäryhmille? Miksi  se olisi tärkeämpää vanhenevalle kuin esimerkiksi pienten lasten vanhemmille? Tai liikuntarajoitteiselle teini-ikäiselle?

Toinen outo asia, johon törmää jatkuvasti on se käsitys, että sähköinen asiointi olisi vaikeaa myös tulevaisuudessa ikääntyville. Haloo, nyt on siirtymässä eläkkeelle sukupolvi, jonka työuran aikana koko tietoyhteiskunnan kehitys on tapahtunut. Ei me muututa fossiileiksi vaikka ikää tuleekin. 

Kokemukseni mukaan tälläkin hetkellä on kaikissa ikäryhmissä niitä, joilta ei sähköinen asiointi suju ilman apua. 

Puuh. Minäkö en muka oireile elämänmuutosta? Hui hai, höyryän siinä kuin ennenkin.

Maanantaina lähdimme Sohvin kanssa metsäretkelle. Saaliiksi saimme hyvää mieltä ja märät käpälät.

 

Kotimatkalla kettu kykki tiellä väijymässä jotakuta onnetonta jyrsijää eikä antanut lähestyvän auton häiritä metsästystään. Jäin odottelemaan kohteliaan matkan päähän ja hetken keskityttyään repolainen loikkasi komeassa kaaressa tienvarren heinikkoon.

Päivän ohjelmassa on varautumista huomiseen myrskyyn eli käynti kirjastossa sekä mahdollisesti pyykin silitystä.

uneton yö

 

Miksi maanantain vastaisena yönä on vaikea saada unta? Aiemmin ajattelin sen johtuvan siitä, että tuleva työviikko painoi mieltä, mutta ehkä kyse onkin tottumuksesta. Aika näyttää. Ainakaan siitä ei ole suurempaa haittaa, otan tirsat jos alkaa nukuttaa.

Kun ei nukkuminen sujunut, lueskelin koko yön. Ensin Haruki Murakamin Tanssi, tanssi, tanssi loppuun. Murakamin kirjat ovat koukuttavia ja tunnelmaltaan rauhoittavia, vaikka niissä kyllä sattuu ja tapahtuu. 

Kun uni ei sitten Murakamin päälle vielä tullut, luin Åsa Larssonin Uhrilahjan aamuyön tunteina. Larssonin kirjoista pidän myös kovasti, tämänkin olin jo lukenut joskus aiemmin.

Välillä on vaikea muistaa, onko kirja jo kertaalleen luettu. Olisikin mukava palvelu, jos voisi kirjaston ohjelmasta tarkistaa, mitä teoksia on vuosien varrella tullut luetuksi. 

Tein viime viikolla myös kaksi hankintaa, vaikka pääasiassa käytänkin kirjaston palveluita. 

Jouni Hallikaisen kirjan Yin-jooga, Olemisen taito lainasin heti sen ilmestyttyä ja tykästyin kovasti. Yin-jooga sopii kaltaiselleni nivelvaivaiselle ja Hallikaisen kokonaisvaltainen lähestymistapa sopii muutenkin minulle.

Nyt kun on aikaa (!!!) otan pitkät joogatuokiot kokeiluun. Ensimmäisten yritysten perusteella voin jo sanoa, että faskiat venyvät, mutta vastentahtoisesti.

Toinen hankinta tuli vähän kuin kylkiäisenä. 

Heli Laaksonen on ennestään tuttu ja olinkin varsin iloinen kun tätä pienoisromaania tarjottiin kaupanpäälliseksi Kirjan päivien kunniaksi. Tämän lukemisen säästän johonkin tulevaan synkkään hetkeen ikäänkuin lääkkeeksi.

Unettomankin yön jälkeen näyttäisi tulevan kaunis päivä. Pyykkikone raksuttaa ja Sohvi esittää vienosti, että olisi aika päästä ulos. 

Kirjastokäynti on myös ohjelmassa tänään. Eihän sitä tiedä, tuleeko uni ensi yönäkään.