Olipa rankka päivä tänään. Koko ajan taka-alalla pyöri ajatus: teen tämän nyt viimeisen kerran... Viimeinen leimaus sisään, viimeinen aamukahvi, viimeinen tilaus, viimeinen..
Samaan aikaan tuntui, ettei mikään enää koskenut minua. Kuten ei tietysti koskenutkaan. Ei ole minun asiani miettiä, kuka työni tekee ensi vuonna. Ei, vaikka haluaisin niin olevan.
Kun olin lopulta lähdössä kotiin, kävin luovuttamassa avaimeni ja sanoin hätäisesti hei, etten olisi ruvennut pillittämään. Ja silti aloin, vesi valui koko matkan parkkipaikalle.
Tunsin itseni hylkiöksi.
Kestän hyvin huonosti hylätyksi tulemista ja ulkopuolelle jättämistä. Lapsuuden traumoja.
Vaan huomenna on uusi vuosi ja uudet kujeet. Noustaan ylös ja suunnataan kohti uusia kaatumisia.
Tästä ei voi mennä kuin ylöspäin.
4 kommenttia:
Parempaa ensi vuotta sinulle toivottaa Viismummoista. Kovin tuttua tuo hyljätyksi tulemisen tuska, huonosti minäkin sen oon kestänyt. Nykyään tuntuu hylkivän tuo sanatunnistuskin, ainakin minun kohallani. Monta viestiä on häippässyt tyhjyyteen, vaan kerta vielä, katotaan.
Kiitos samoin sulle! Sanatunnistus on kyllä hankala joskus, pitää katsoa voisko sille tehdä jotain.
Hei Piu!
Tulin vastavierailulle!
Lueskelen tekstejäsi täältä kunahna kerkiän.
Kaikkea hyvää toivon Sinulle vuodelle 2013! Uusia ovia tulee avoimiksi, vähitellen. Kunhan katselet rauhassa ympärillesi.
Hei vaan ja tervetuloa! Niinhän se on, että muutos on aina eteenpäin, vaikkei heti siltä näyttäisikään.
Lähetä kommentti