On tässä hyviäkin puolia

Vaikka sairastan ikävää, etenevää sairautta, ei elämä silti ole pyllystä. Tietysti möngerrykseksi muuttunut puhe ja ruokalista rinnuksilla ovat ikäviä, mutta mutta... Kaikenlaista positiivista se on tuonut tullessaan, kun vain katsoo oikeasta vinkkelistä. 

Esimerkiksi terveydestä huolehtiminen. Jätin pois verenpaine - ja kolesterolilääkkeet. Jäi ainainen dosetin täyttäminen pois. En myöskään mennyt mammografiaan enkä tilaa enää hammaslääkäriä. Ei tosin olisi tarvettakaan, purukalusto on kunnossa. 

Painonhallinta on kääntynyt päälaelleen. Nyt pitää huolehtia, ettei paino laske. Hihhei, syön jäätelöä joka päivä, ja vanukkaita ja suklaata. Silti parin kuumepäivän aikana paino putosi kolme kiloa. Ei se mikään ihme ole, näillä helteillä. 

Tässä autuuden pilvessä on vähän tummempi reuna: jäätelössä ei ole tarpeeksi proteiinia ja sitä pitäisi saada. Mutta teen mitä voin. 

Nyt ei myöskään haittaa, jos viinilasillisen jälkeen puheeni sammaltaa. Ei kukaan muuta odotakaan. 

Myöskään kipuja ei ole. Paitsi tänään ja eilen on selkäni ollut ihan järkyttävän kipeä, mutta siihen on syypää kuumeessa makoilu. En ole tottunut virumaan sohvalla tuntikausia, mutta kuumeessa en muuta jaksanut. 

Myöhemmin voi tulla enemmän kramppeja, joiden jäljiltä lihakset ovat joskus kipeänä, mutta nyt tällä hetkellä ei kramppeja ole vaivaksi asti. 

Yksi merkittävä ja suora seuraus motoneuronisairaudesta on, olen paljon iloisempi ihminen. Jopa niin iloinen, että siihen tarvitaan lääkitys. Mutta yhtä kaikki, jos rupean itkemään, mitä tapahtuu melko usein, se muuttuu nopeasti nauruksi. Tämä aiheuttaa hämmennystä lähipiirissä. 

 Sitten tässä ilmenee sellaista "omaa hauskaa". Voin olla seurassa hiljaa (on tietty pakkokin) ja vain seurata mitä puhutaan. Ei tarvitse miettiä, sanonko vai ei ja kuka siitä loukkaantuu. Selviän myös pihalla naapureiden kohtaamisesta pelkällä nyökkäyksellä. Kaikki tuntuvat tietävän sairastumiseni.

Ja suurin ilon aiheeni on rakas Takkupää, joka on turvani ja passaa minua aamusta iltaan. Vaikka pystyn vielä tekemään kaikenlaista, en aina jaksa ja sitten voin vain istua ja katsella, kuinka homma hoituu. Takkupää ei hermostu, kun ruokani ilmestyy takaisin pöydälle vaan ojentaa minulle paperia. Hän hoitaa puhumiset, käy kanssani Tyksissä ja fyssarilla, hoitaa Sohvin ruokkimisen ja lenkittämisen ellen minä pysty.

Ei siis mitään suurempaa hätää, matalassa kaivossa. Jollain tavalla on fiilis vähän sellainen, että tämä elämä on jo nähty, mitähän seuraavaksi?