perjantai

Loppuelämäni ensimmäinen tammikuu on mennyt.
Mitä siitä jäi mieleen? Eipä oikeastaan mitään, joten on hyvä että olen päivittänyt hiukan tätä blogia. Se toimikoon muistinani.
Aivan pirullisen särky-yön jälkeen sain aamun lehdestä lukea, että n. parilla tuhannella onnettomalla on samanlainen metalli-metalliproteesi lonkassaan kuin oma muinainen pläkkipeltitekoniveleni. Mallia Del Monte, jos muistatte.
Ja näitä kurjia odottaa nyt vaihto-operaatio, kun olo muodostuu vaikeaksi. Tai jos.
Vaan eihän se olo siitä välttämättä parane. Ei ainakaan mulla ole vielä parantunut. Sehän tässä kamalaa onkin, että siitä ensimmäisestä leikkauksesta toivuin aivan ihanteellisesti ennalleni, kuin ei nivelissä mitään vikaa olisikaan.
Sitä kesti kokonaista kolme vuotta. Sen jälkeen ei ole ollut kivutonta päivää.
Mua ei kiinnosta syylliset, vaan haluaisin tietää, mitkä nykyisistä oireistani johtuvat metalloosista ja mitkä pitäisi tutkia tarkemmin. Tähän en vain saa vastausta enkä siis enää ole vaivannut lääkäriä ollenkaan. Mutta kyllä joskus kiukuttaa aivan helkkaristi.
Vaan meneehän se elämä näinkin.
Edellisehtoona olin taas sutimassa omakuvaani. Siitä tulee kuulkaa justiinsa passikuva. Toiset väittävät että se on mun näköinen, mikä on tietysti hyvä  kun olen ottanut itsestäni mallia. Mutta kankaalta tuijottaa ärtsyn näköinen, totinen mumma tiukasti ja suoraan, ilman hymyn häivettäkään. Kolhon näköisenä jopa.
Opettaja yrittää ohjata kieli keskellä suuta ettei vain vahingossa tulisi sanoneeksi mitään riskaabelia.
Heh, laitanko kuvan tänne näytille?
Eilen olin kokoustamassa yhden tärkeän luottamustoimeni toimistolla. Hämmästykseni oli suuri, kun kävi ilmi, että toimiston kaksi työntekijää ovat olleet koko syksyn lähes riidoissa. Puheenjohtajan mukaan asia on ajoittain näkynyt myös ulospäin asiakkaille, mutta minä en ole havainnut mitään kärhämää. Työt ovat hoituneet ja kokoukset ovat olleet ihan yhtä rentoja kuin aina.
Kerrassaan ihailtava ominaisuus tuollainen sivistyneesti riitely. Minusta on harvinaista, että eripuraiset pystyvät tekemään työtä yhdessä ja olemaan kokouksissakin asiallisesti. Mietin, sujuisiko se minulta itseltäni?
Ehkä sentään. En ole koskaan tuntenut tarvetta julkiseen riitelyyn tai riitelyyn ylipäänsä. Saatan kyllä tuulettaa luotettavassa seurassa kovinkin värikkäästi, mutta en pidä tarpeellisena haukkua ketään maanrakoon päin silmiä. Niitä sanoja kun ei saa takaisin koskaan.
Helmikuu alkoi aurinkoisena ja me lähdemme nyt terveyskävelylle. Kuvia ei saada ennenkuin hankin kameraan uudet akut. Vanhat eivät enää lataudu.