Tänään laitan kertakaikkisen stopin kaikelle yhteisöllisyydelle. Lehden oikoluku on loppusuoralla ja yksi kirjamessuihin liittyvä palaveri on myös tänään, mutta sen jälkeen en ota enää mitään ylimääräistä.
Eilinen taitto vei voimat niin tarkkaan, että jouduin jättämään grafiikan kurssin pois. Ajatuskin istumisesta kymmenen muun ihmisen kanssa samassa tilassa sai melkein itkun silmään. Lähdin kotiin ja istuin lukemassa loppuillan.
Kirkolta tullessa joku ajoi risteyksessä perääni. Kuului pieni pumps ja taustapeiliin vilkaistessa näin punaisen auton kuskin sanovan "mikset sä mene". No, enhän voinut kun vasemmalla oli paku peittämässä näkyvyyttä.
Nousin autosta tarkastamaan tilannetta, ja toinen kuljettaja höpötti koko ajan, että mitään ei sattunut, ei tullut edes punaista jälkeä. Olin niin väsy, etten kunnolla edes katsonut häntä, tutkin vain autoni takalistoa ja kun se oli kunnossa, menin takaisin autooni. Vaikutti kyllä tutulta se nainen.
Olen vähän valmistellut kotiintuloani, siirrellyt tavaroita parempiin paikkoihin ja miettinyt, miten mistäkin asiasta selvitään. Koirat pelkäävät sekä tartuntapihtejä että kyynärsauvoja. Mun pitää kehittää jokin viritys krykiin, ettei ne aina kaadu kun joudun irroittamaan niistä. Muistelen sen olleen rasittavaa viimeksikin, kun niitä keppejä sai onkia ulottuvilleen vähän väliä. Kokeilen solmia niihin vaikka kuminauhan, joka ylettyy niskan takaa toisesta toiseen. Tai jotain sen tapaista. Onhan mulla vielä aikaa viritellä.
Kotipalvelu lupasi apua, soittavat vielä ja sovitaan tarkemmin asioista. En osannut yhtään sanoa, minkälaista apua tarvitsen. Enkä osaa vieläkään, mutta jotain on sovittava. En tykkää ajatuksesta, että tänne tulee joku touhuamaan. Enkä tietenkään siitä, että tarvitsen apua. Enkä kohta enää itsestänikään.
Eilen tosiaan istuin pitkään lukemassa. Kirja oli vissiin taas jonkun omakustanne, joka kertoi 14-lapsisen perheen elämästä vanhimman tyttären kertomana. Tarina oli mielenkiintoinen, mutta niin täynnä kamalia kielioppivirheitä että lukeminen oli tosi raskasta. Nostan silti hattua kirjoittajalle, koska omat kirjani ovat vasta sirkkalehtivaiheessa.
Kirjoituskurssilaisten runosuoni on ehtymätön. Mulla on sähköposti täynnä hienoja kirjoituksia ja nyt myös runoja. Miten toisilta tuleekin riimejä kuin köyttä vaan? Olen vissiin ihan kuitti kun mun päästä irtoa edes säeparia, saati kokonaista värssyä.
2 kommenttia:
Nyt on sellainen hetki, että opettelet ottamaan apua vastaan ja jopa pyytämään sitä!! Tiedän tunteesi,e ttei ole helppoa ottaa vastaan apua. Työsi kuulostaa...jotnekin ihanalta, liittyy kirjoihin ja lehtiin ja lukemiseen! Se on taivaan tosi,e ttä keppejä on vaikea saada pysymään pystyssä!!! Etsi laukku, joka kulkee mukanasi sisätiloissakin, jokin olkalaukku, johon pakkaat aina tv:n ääreen siisrtyessäsi puhelimen, kynän, paperin, sakset, kirjan, juomapullon ymv tärkeää!!
Runonkirjoittaja ratkaisi laukkuongelman: sain häneltä kirvesmiehen essun. Semmoisen nahkaisen taskuvirityksen, jossa on vielä erilaisia lenkkejä vasaralle ja sorkkaraudalle. Siinä kulkee mukana pienempi sälä kuten kynät ja puhelimet.
Joo, oppimisjakso tämä on, mutta helpommin opettelisin hepreaa kuin avunpyytämistä.
Lähetä kommentti