Vastatuulta

Eilen kävi kotisairaalan hoitaja vaihtamassa PEG-napin. Se kävi helposti ja nopeasti. Sanoi laittavansa vaihdon kalenteriin automaatille eli jatkuvasti toistuvana. 

Tässä on ollut monenlaista vastusta. Yksi suuri asia on se, etten tahdo aina keritä vessaan ajoissa. Vaippoihin siirtyminen on lähellä. Arvioin aina kykyni liikkua yläkanttiin ja asian vaativuuden alakanttiin. Hankimme wc-istuimen korotuksen käsinojilla, joten en tarvitse enää apua ylös nousemiseen.

Myös suihkussa käynti vaatii nyt apurin. Istun tuolilla mutta en jaksa pitää käsiä ylhäällä niin pitkään, että saisin hiukset pestyä. Takkupää pesee ja huutelee ja minä vain istun ja palelen. Samasta syystä en saa hiuksia muotoiltua. Onneksi kummityttöni on hovikampaajani ja hiusten malli on nyt sellainen että voi vaan antaa kuivua itsekseen. Hiuksia lähtee nyt siihen malliin, että alkuvuodesta olen varmaan kalju. 

Ihoni on rutikuiva ja tuntuu että se imee voidetta litroittain. Kasvoni hilseilevät ja Airvon maskin painamat jäljet pysyvät tuntikausia. En kestä katsoa itseäni peilistä. Siinä missä ennen oli jäntevä lihas, roikkuu nyt veltostunutta nahka. Paitsi pohkeissa, niissä ei näy vielä rappion merkkejä. 

Emma-fyssari kävi myös viime viikolla. Nauratti meitä kumpaakin, kun hän totesi ettei minua saa taivuttamalla venytettyä. Pitkäaikainen joogaaminen ja kävelylenkit vaikuttavat vielä ja kättäni saa viedä kuinka hankalaan asentoon tahansa eikä tunnu missään. Ainoat mitkä pistää hanttiin on reidet. Etureidet on olleet koko ajan jäykät ja nyt kun istun jatkuvasti, ne lyhenevät entisestään. 

Jotain hyvää sentään tapahtuu joka viikko. Sain tiedon että autoni on vapautettu autoverosta. Ja Kerttu-tyttönen on meillä hoidossa kun isäntä on pääkaupungissa oppia saamassa. Takkupäällä pitää kiirettä kun avustaa minua ja pitää väliaikoina Kerttua sylissä. 

 

Kokemuksia letkuruokailusta

Muutaman viikon kokemus tekee asiantuntijan, vai mitä? Olen nyt siis pätevä arvioimaan letkun kautta "nautittavia" aterioita. Noh, ei niissä ole valinnanvaraa, lääkäri määrää putelin laadun ja sitä sitten tiputetaan joka päivä. Ei haittaa, sitähän ei maisteta. 

Olin tässä välillä taas sairaalassa, tällä kertaa keuhkopolilla, missä mitattiin hengityksen sujumista. Yhden yön juttu, nukuin taas piuhoihin kiinnitettynä. Tai olisin nukkunut, mutta nappi vatsassa oli vielä kipeä ja huonekaveri kuorsasi niin etten juuri saanut unta. 

Keuhkopolilta sain mukaani 2pv-laitteen. Minulla kertyy öisin hiilidioksidia keuhkoihin ja sen tuulettamiseksi yritän opetella nukkumaan maski kasvoilla ja kone puhaltaa ilmaa keuhkoihin. Omat lihakset eivät toimi niin reippaasti kuin  olisi tarvis. 

Samalla reissulla selvisi letkuruokinnan edut. En ottanut pulloruokaa mukaani koska pystyn vielä syömään jonkin verran suun kautta eikä minusta sairaalan ruoassa ole mitään vikaa. Eikä nytkään ollut vaikeuksia, alla olevassa kuvassa on lounas. Mitä lie oli soseutettu, perunaa ja soosia vissiin ja maistui ihan hyvältä. Oikealla oleva pieni purkki jossa on vihreää sosetta, oli salaattia. Jollekin oli tullut mieleen hurauttaa kurkku ja salaatinlehti soseeksi. No, makunsa kullakin, minulta jäi salaatti tällä kertaa syömättä. 

Pulloruoka on lopulta tällaiselle saamattomalle ihmiselle kätevää. Ei tarvitse miettiä, mitä jaksaisin kokata, sen kun otan pullon kaapista. Siinä on varmasti tarvittavat ravintoaineet eikä mausta tarvitse kantaa huolta. Saan jatkaa lukemista/neulomista tai katsella telkkaria eikä kukaan häiriinny. 

Vähän täytyy vielä totutella, pulloruoka isoina annoksina (koko pullo kerralla, 500 ml) aiheuttaa turvotusta ja myös ummetusta. Siksi jaan pullon kahteen kertaan ja syön lisäksi vähän sosekeittoa, jossa on enemmän kuitua. Oikeastaan minun pitäisi saada tungettua letkusta alas kolme pulloa päivässä, mutta en usko pystyväni siihen enää tässä elämässä. 

Ikävä puoli tässä on muoviroskan määrä. Ruokapullo ja sen kanssa tarvittavat letkut ovat kertakäyttöisiä, ja ne pitää kyllä huuhtoa ennen roskiin laittamista. Lisäksi letkupakkauksessa on ylimääräisiä osia, jotka menee suoraan roskiin. Muut tarvikkeet, adapteri, vesisäiliö letkuineen ja tarvittavat ruiskut vaihdetaan kerran viikossa. Kun haimme ensimmäisen erän, kuukauden hoitotarvikkeet, saimme kaksi jätesäkillistä tavaraa. Jatkossa tarve on vähän vähemmän, mutta silti tavaraa kuluu paljon. Ei siis kovin ympäristöystävällistä touhua. Olen silti iloinen, ettei läheisten tarvitse pelätä minun tukehtuvan ruokaillessa. Ehkä olen elänyt tarpeeksi ekologisesti aiemmin, että tämä loppuajan tuhlailu on kuitattu. 

 

PEG-nappi vatsaan

Olin viime viikolla kaksi yötä Tyksissä kun vatsaani asennettiin PEG-nappi, jota kutsutaan myös ruokintaportiksi. Kerron nyt, miten se tehtiin ja miltä tuntui, jos joku muukin on menossa samaan toimenpiteeseen. 

Menin osastolle jo maanantai-iltana ja sain vielä iltapalan, vaikka olin valmistautunut siihen, että paasto alkaa heti. Verikoe käytiin tietysti ottamassa heti, mutta muuten sain rauhassa katsella telkkaria koko illan. 

Aamulla ei enää ruokaa ollut tarjolla. Lääkäri kävi kierrolla ja huvittui kovasti kun keskustelimme puhelimeni sovelluksen kautta (käytän tekstin puheeksi muuttavaa Appia, kun en pysty puhumaan). 

Puolen päivän aikaan minua tultiin hakemaan leikkaukseen, mutta kanyyli oli asentamatta. Hoitajaa vissiin hermostutti odottava hakija, kun ei löytänyt suonta millään. Kahdenkymmenen minuutin tuhraamisen jälkeen kanyyli saatiin kämmenselkääni ja päästiin matkaan. Trukin perävaunussa matkasinsänkyineni T-sairaalasta tunneleita pitkin U-sairaalaan. 

Hoitaja kärräsi minut pieneen huoneeseen, jossa oli väkeä enemmänkin. Keuhkopolin lääkäri ja kolme ravitsemusterapeuttia olivat  tulleet seuraamaan toimitusta, noin uteliaisuudesta, ja lisäksi siellä oli tarvittavat kaksi hoitajaa, operoiva lääkäri ja anestesialääkäri. Ja minä. Kaikki esittelivät itsensä, joka oli kyllä mukavaa mutta viittaa siihen, etteivät ole itse olleet potilaana. Yhdenkään nimi ei jäänyt mieleen. 

Sitten alkoi tapahtua. Yhtäkkiä suussani oli muovinen kappale, samaan aikaan tunsin että tajunta hämärtyy. Nieluun työnnettiin letku ja taisin olla jonkin aikaa kanttuvei. Kuulin kuinka operoiva lääkäri selosti tekemistään ja vastaili kysymyksiin. Katselin monitorista miten vatsalaukkuun kiinnitettiin pieniä metallinpätkiä. Ajattelin, että ne näyttivät aivan sellaisilta, joita joskus käytettiin lenkkimakkaran päissä. Joku kysyi, jäävätkö metallinpalat vatsaan, mutta lääkäri sanoi niiden irtoavan parissa viikossa. 

Ainoa epämiellyttävä kohta oli letkun vetäminen ulos, silloin taisin yökätä pari kertaa. Heräämössä pääni oli jo melko selvä ja lähetin siskolle viestiä, kun tunsi että taas hämärtyy. Tunnetta kesti kymmenisen minuuttia, sitten kirkastui kunnolla. Aivan kuin jonnekin kanyylin mutkaan olisi jäänyt tippa Profolia. 

Palasin T-sairaalaan taas trukkikyydillä ja olin osastolla parin tunnin reissun jälkeen. Loppupäivä meni torkkuen, hoitajat kävivät huuhtomassa napin ja seuraamassa neste- ja lääketiputuksen sujumista. 

Keskiviikkoaamuna ravitsemusterapeutti tuli neuvomaan napin vaatimia toimia, miten tiputetaan, puhdistetaan ja vaihdetaan. Aluksi tuntui, ettei tästä selviä millään, mutta ihan helppoa se lopulta on. Ensimmäinen puoli pulloa ravintoliuosta tiputettiin osastolla ja loput "nautin" sitten illalla kotona. 

Sairaalakokemus oli hyvä, hoitajat ja lääkärit olivat ystävällisiä ja jaksoivat odottaa, että sain kirjoitettua asiani. Kaikki eivät tottumattomuuttaan jaksa. 

Toki vatsani oli kipeä muutaman päivän. Varsinkin nukkuminen on hankalaa, kun kylkiasennossa sattuu enkä voi selälläni nukkua, koska hengitys ei onnistu. PEG-napin ympärille laitettiin neljä ns. ankkurinappia, jotka irtoavat parissa viikossa. Juuri ne aiheuttavat suurimman arkuuden. Kipulääkettä onkin mennyt jottei elämä olisi pelkkää kärsimystä. 

Ruokailuni on nyt huomattavasti turvallisempaa. Kaiken nesteen, lähinnä vettä, tiputan napista suoraan vatsaan. Syön vielä suun kautta tavalliseen tapaan, mutta jos olen yksin, tiputan ravintoliuosta enkä ota riskejä. Aamukahvia olen vielä siemaillut varovasti, en ole halunnut siitä vielä luopua. 

 

Suven sattumuksia

 

Tässä on taas tapahtunut kaikenlaista. Kotiuduin sairaalasta edellispäivänä, siellä asennettiin PEG-nappi. Nyt ei enää tarvitse pelätä veden juomista, se menee letkua pitkin suoraan vatsaan. 

Mutta siitä toisella kertaa. Heinäkuussa oli pitkästä aikaa oikea vanhanaikainen kesä, sateineen ja ukkosineen. Ei tuskallisen kuuma, kuten monena vuonna. Uutta oli se, että punkkeja saadakseen ei tarvitse enää lähteä saaristoon, niitä tarttuu ihan omalta pihalta. Punkinpeijooni oli iskenyt leukansa rintaani, kun vilvoittelimme saunan jälkeen pihanurmella. Eikä saatu pois kuin pieninä paloina. Lopulta ihoon jäi juuri ne leuat ja pieni punainen läntti. Ovat siinä vielä tänään, vaikka tapauksesta on kulunut jo kaksi viikkoa. 

Sitten kun punkista oli selvitty, postipoika kolhi autoani parkkipaikalla. Olimme apteekissa ja sillä aikaa postin jakeluauto oli silminnäkijän mukaan koukannut kahden auton välistä ja kun ei ollut oikein kunnolla mahtunut, oli kääntyessään hajottanut autoni etupuskuria. Onneksi oli fiksu kuski ja postilla vakuutukset kunnossa, saan autoni kuntoon ensi kuussa. 

Sitten onkin nautittu kesästä, poimittu marjoja ja sieniä. Kanttarellit ovat nousseet ja niitä tuntuu riittävän. Yritän vielä syödä kaikenlaista suun kautta, vaikka se välillä onkin työlästä. 

Mieli on hyvä. Olen edelleen istuskellut ulkona aina kuin mahdollista. Olen iloinen että on ollut näin mukava kesä, tämä kun saattaa olla viimeinen. On mukava muistella tämän kesän pitkiä, rauhallisia päiviä.