Täällä ollaan

En ole vielä kuollut, valitettavasti. Olen ollut enimmäkseen masentunut enkä ole jaksanut päivittää blogiani. Vaivuin semmoiseen toivottomuuden suohon Sohvin kuoleman jälkeen, etten luullut koskaan sieltä nousevani.

Vaan tässä sitä ollaan, ei vähemmän toivottomana mutta turtuneena ainaiseen surkeuteen. 

Pitänee vähän koota tapahtumia tähän. Olen jälleen muuttanut, tällä kerralla Raisioon, jotta meidän arki olisi helpompaa. Nyt Takkupää voi hoitaa kotiasioita päivittäin eikä minun tarvitse olla yksin pitkiä aikoja. 

Sairaus on edennyt ja joudun käyttämään pyörätuolia ulkona, sisällä pystyn liikkumaan vielä ilman apuvälineitä. Tarvitsen apua sekä pesulla että pukemisessa enkä syö suun kautta enää mitään. 

Ei sen pahempaa. Harrastan todellisuuspakoa, ts. katson telkkaria ja kuuntelen äänikirjaa enkä ajattele tilannettani yhtään enempää kuin on pakko. Käyn joka toinen viikko fysioterapiassa Lihastautiliitossa sekä osallistun vertaistapaamisiin liiton toimistolla. 

Iloa elämääni tuovat Takkupään huolenpito ja kummityttöni Anna ja hänen tyttärensä Joalin, jota kutsun Tytsyksi. Minä olen hänelle tätsy. 

Tytsy on määrätietoinen kolmevuotias jonka paras leikkikaveri on Takkupää. He leikkivät hulluja leikkejä ja minä en voi kuin nauraa. Hän myös ilmoittaa tomerasti että nyt hänellä on nälkä ja sitten he menevät yhdessä keittämään kahvia ja kattamaan pöytää. Tytsy jakaa istumapaikat ja muistaa varata minulle tuolin, vaikken syö tai juo mitään. 

Elämässäni kaikki on hyvin vaikka huonommin kuin eilen.