painajaine

Joskus voi tapahtu merkillissi heti ensimmäiseks.

Aamul ko nousin ylös, mun kinttujan pisi valus kaunis, faarelmanpunane hyytelö. Se näyt kaunilt ja levis mun jalkoihin lätäköks.
Mun sisäelimet ol yä aikan muuttun nesteks ja valusiva nyy lattial. Ei sattun, ei yäköttän, färi vaa ihastutti.
Takkupää kurkkis peito alt ja nauro vahinkoilosen. Mut ei munt seekä yhtä harmittan.

Sit tul kauhistus: mul on kova nälkä, mut pystynk mä syämä ko mahas ei ol enä mittä?

Siihe mä sit heräsin enkä meinannu usko, et mul on viäl sualet talles. Nälk ainaki ol jäljel ja Takkupää mun kyljessän, ei kylläkä naureskellu. Viäl sillo.
Ko olis joku uneselvityskirja ni kattoissin, olik tämä joku enneuni vai olenk vaa öisi vilkkamp ko päivisi (sihe ei kyl pali tarvit)
See Takkupää nauramine siin unes selitty sil, et hän ol aiheuttan se sisälmyste sulamisen, tiatoseste. Mää taisin herättyän hänt hiuka moitti siit, mut hän hymyili vaa vianoste.

Huame aamuste tule sit huapakato asentaji talkkoissi. Olen heil varannu voileipäaineksi ja kaffepulla, jos he tekevä pitkän päivän ni laitan sit ruakkaki. Ja lämmitän saunan.

Eilä ehtost meijä kylätiäl ajo nuarmiäs ittes henkilt, tyttöystäväki loukkanus sen verra et jourus sairala. Tapahtumapaikal on koko päivä parveillu nuari sytyttelemäs kynttilöi. Niist ei taira olla enä appu, ei vainajal eikä juur surevillekka. Paikk o semne, et siin sattu äkki uus onnettomuus, jos niit mukuli on siin paljo viäl ehtohämys.

Vähäsemp vauhti ja turvavyä olissiva ollu tarppe, mut jokane lähte täält sillon ko päivät on täys. Nuare ajatteleva, et vahinko sattu ain muil, ei ittel koska ja nii sen kuulu ollakki, sil et jos nuare ihmise ruppeva pelkkämä elämist, mailm ei men ettippäi koska. Vanhemil nuarest luapumine on raskast, jollantaval raskamppa ko vanhuksest, mikä o jo eläny pitkä elämä.

Taas kerra tule miäle, et tartte muista elät joka hetki, mikä anneta.