Kun kuulin päivieni olevan vähissä, jouduin ikäänkuin välitilaan, jossa ei ole paljon kiinnostusta tulevaisuuteen mutta ei kuitenkaan voi vielä luovuttaa kokonaan. Tämäkin on vaatinut sopeutumista. Minulle se on ollut erityisen hankalaa, sillä olen pikkutytöstä asti ollut kova suunnittelemaan. Minulla on ollut tapana tehdä asioille kaksi suunnitelmaa, a ja b. Kunnon varsinaissuomalainen siis.
Nyt on toisin. Olen opetellut päästämään irti ja annan asioiden vain tapahtua omaan tahtiinsa. Se on tietysti helpompaakin nyt, kun ei ole ulkopuolisia paineita. Ei työ-tai perhehuolia joita pitäisi hoitaa, ei mitään muuta kuin jokapäiväinen leipä. Vaikeaa ei ole sen hankkiminen vaan sen syöminen. Niin pieneksi voi ihmisen murheet kutistua.
Päivät kuluvat vauhdilla nyt, kun niistä haluaisi pitää kiinni. Heinäkuu on jo loppumassa, vaikka äsken oli vasta juhannus. Hetkessä eläminen on vaikeaa niin, että jotain jäisi myös muistiin. Siksi olen yrittänyt jatkaa tänne blogiin kirjoittelua, että voin välillä palata menneisiin päiviin.
Kunhan päästään elokuuhun, alkavat taas sairaalareissut. Palliatiivinen poli kyselee viikottain vointiani, mikä on mukavaa, varsinkin kun voi sanoa voivansa hyvin. Asiat voisivat olla huonomminkin.
Päivän kevennys: Tiedättekö semmoiset pikkuriikkiset punaiset hämähäkit, joita juoksee usein kalliolla? No, sellainen ilmaantui kämmenselälleni eikä kai tykännyt ollenkaan. Puri mokoma peijooni ja tuli tehneeksi viimeisen temppunsa. Puremakohtaa kirveli aika lailla ja nyt siinä on pieni punainen patti, joka kutiaa. Melko väkevät aseet niin pienellä otuksella.
1 kommentti:
Kuka on takkupää?
Lähetä kommentti