torstai 14. lokakuuta 2021

En tiedä mitä sanoa


Istuin tänään kaksi tuntia puheterapeutin vastaanotolla ja olen aivan poikki. Kävimme läpi kaikki puhumiseen ja nielemiseen liittyvät asiat ja ongelmat. Haastattelun lisäksi tehtiin äänenkäyttöön liittyviä kokeiluja sekä testattiin kielen liikkeitä ja nielemistä. 
Koko ajan minua kiusasi tavattomasti se, etten voinut naurulleni mitään. Välillä itkin, kun oli niin hankala olo. Kumpaakaan en pysty hillitsemään. 



Se ainakin kävi selväksi, ettei puheelleni voi tehdä mitään. Mikään harjoitus ei sitä palauta, oikeastaan päinvastoin. Parin tunnin yrittämisen jälkeen koko kaulan alue oli jumissa. Sainkin ohjeeksi puhua Sohville joka päivä, mutta välttämään puhumista pitkään tai kovassa melussa. 
Lisäksi sain ohjeet syömiseen, koska tukehtumisvaara on kuulemma todellinen. No, tietty, kun asun yksin eikä ole ketään paukuttamassa selkään. 

Yskän vuoksi joudun käymään vielä foniatrin puheilla jotta voidaan kurkata nieluun ja tehdä tarkempi tutkimus. 

JA saan lähetteen psykiatrian puolelle jotta voin keskustella tästä kaikesta ilman, että läheiseni järkyttyvät. Tämä oli minusta päivän paras anti, sillä pakkonauruoire aktivoituu kun yritän kertoa ääneen oireistani ja tuntemuksistani. Vaikka en ryve itsesäälissä enkä ole kauhuissani niin rajut itku- ja naurukohtaukset antavat sellaisen käsityksen ja ovat raskaita sekä itselleni että kuulijalle. Vieraalle ammatti-ihmiselle puhuminen on helpompaa ja hän osaa suhtautua kun tietää mistä on kysymys. 


Kaikenkaikkiaan hyvä päivä, vaikka olen hyvin väsynyt. En ole yhtään lähempänä diagnoosia, mutta terapeutti oli niin valoisa ja asiallinen, että olo helpottui huomattavasti. Hän myös vakuutti, että nykyisin on käytössä näppäriä laitteita, joilla kommunikointi onnistuu kun puhekyky on mennyt. No, se nähdään sitten. 

Ja niin, kaikki nämä hankaluudet johtuvat siis kielen toiminnan heikkenemisestä. Kieli on tärkeä lihas, vaikka sitä ei aina tule ajatelleeksi. 
Oikeastaan tässä pitää olla tyytyväinen, kun liikkuminen onnistuu vielä hyvin eikä ole kramppeja lukuunottamatta mitään oireita raajoissa. Elohiiriä kyllä vilistää pitkin kehoa, mutta se on pientä. 





 








 

4 kommenttia:

vilukissi kirjoitti...

Menin aivan sanattomaksi. Auttaisin, jos voisin. Eilen juuri katselin lähettämääsi piirrosta, joka on seinälläni kehyksissä, tauluna ... olisiko vuodelta 2011...nyplääjänainen ja tulit kovasti mieleeni ja ajatuksiini.
Syöminen täytyy muuttua tosi rauhalliseksi, ajatukset mukana.Voi kun sanat tuntuu nyt niin pieniltä. Toivottavasti kirjoitat ajatuksiasi.

Mukanasi.

Marita kirjoitti...

Kertakaikkisen kauniita kuvia. Olisiko sinulla jaksamista tehdä näistä aatoksistasi kirja kuvineen ... tämähän on kaikki yhden sinun elämäsi osa-alueen elämää ... elämä ennen ja elämä nyt, elettyä kaikki tyynni.

Piu kirjoitti...

Vilukissi, pitkästä aikaa. Niin, näin on nyt käynyt. Elämä on kummallista. Voit uskoa, että itsepäiselle ja minä itte-luonteelleni on vaikeaa joutua toisten autettavaksi. Mutta toivon että sairaus etenee nopeasti ja tuo aika jää lyhyeksi. Mutta en ole vaipunut synkkyyteen, oikeastaan päinvastoin. Se vähän surettaa, ettei me olla koskaan tavattu. Ajattelen sua usein.

Marita, ajatus on hyvä. Kuvat ovat kännykkäkuvia, mutta niihin voisi panostaa vähän enemmänkin. Kiitos.

vilukissi kirjoitti...

Joo, emme ole koskaan tavanneet ja opimme kuitenkin toisemme aika kivasti tuntemaan näin virtuaalisesti. Samoin ajattelin sua usein, piirros, jonka sain sulta, on kehyksissä seinälläni. Mulla ei ole älykännykkää, joten vähän karehdinkin, otan valokuvia kameralla, joka voisi olla parempikin. En koskaan lue ohjeita, kamerastakaan, joten ei varmaan voi ehkä kameraakaan syyttää, heh. Surullinen olen puolestasi, vaikka kapinointi ei koskaan autakaan mitään, niin kapinoin kuitenkin. Tiedän, että luonteellasi avulla ja vuoksi selviät sairautesi kanssa. Et ollut facessa (nyk.Metassa) ???