Luulin, että jaksan päästää irti kevyesti kaikesta mutta luulin väärin. Kyllähän se menee kun ei päästä ajatuksiinsa menetettyjä asioita. Joskus ne saavat otteen eikä niistä niin vain pääsekään eroon.
Eniten kaipaan puutarhaani. Katselen kuvia ja olen iloinen, että päätin aikanaan muuttaa maalle ja elää. Se tuntui elämältä.
Kaipaan myös koirani ja niiden kanssa tehtyjä lenkkejä. Nykyisin tarvitsen apua jos haluan ulos ja ainoa virkistys tulee siitä että maisemat vaihtuu. Takkupää väittää ettei tuolin lykkiminen ole raskasta.
Hellepäivinä kaipasin veden juomista. Minulla ei ole koskaan nälkä tai jano, mutta olisin halunnut tuntea miten kylmä, raikas vesi valuu nieluun ja huuhtele mennessään suun.
Yllättävää kyllä ruoan näkeminen ei vaivaa yhtään. Katselen Netflixistä korealaisia sarjoja ja voi veljet kuinka niissä syödään! Ja juodaan myös. Joskus harmittaa kun jään vähän sivuun kahvipöytäkeskusteluista, vaikka yritän kirjoittaa niin nopeasti kuin pystyn. Kaikki ei malta odottaa kommenttejani.
Itsenäisyyden menetys riipaisee sekin. On välillä hankalaa olla autettavana, kun on ollut koko ikänsä se, joka auttaa. Olen ollut kätevä käsistäni, tehnyt kaikenlaista empimättä. Nyt saan viedä apuvälineitä takaisin lainaamoon, kun en pysty niitä käyttämään. Kuten esimerkiksi sukanvetolaitteen. En saa enää sukkaa vedettyä sen päälle, perhana.
Kaikenlaiset arkiset pikkuasiat jotka on minulta ohi, surettaa. Tiedän, että pitäisi olla positiivinen, mutta minusta riittää, että olen neutraali.
Asiat on hyvin, mutta huonommin kuin eilen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti