torstai 28. marraskuuta 2019

onneksi ei sada lunta

Sain viime viikolla kutsun lonkkaleikkaukseen ensi torstaiksi.
Kiitin kauniisti enkä ole sen jälkeen juuri nukkunut.

Minun on vaikea luottaa vieraisiin mutta nyt on taas pakko. Kaikki tavanomaiset järjestelyt on myös ollut hoidettava. Ajatukset pyörivät lakkaamatta tulevan viikon tapahtumissa.

Edellisestä leikkauksesta on lähes kymmenen vuotta aikaa. Olosuhteet ovat muuttuneet, ikää tullut ja mitä kaikkea.
Sovin kuljetuksen leikkauspäivän aamuksi. Osastolla pitää olla klo 7, syömättä ja pestynä. Koska en voi jättää autoani sairaalan pysäköintialueelle, piti tehdä erityisiä järjestelyjä, joiden tuloksena pääsen ajoissa sairaalaan ja Kustu päätyy aikanaan huollon kautta kotikatokseen.

Olen päättänyt ottaa niin rauhallisesti kuin mahdollista, vaikka joulusiivous on kyllä tehtävä. Tai olkoon nyt mikä siivous hyvänsä.

tiistai 29. lokakuuta 2019

muutosvastarintaa

Ilmastonmuutos tapahtui liian äkkia ja nyt mieleni ei sopeudu ollenkaan. Viime viikolla ihailin värikkäitä lehtipuita rantatien varrella ja nautin iltakävelyistä lempeässä syysillassa. Eilen liukastelin ja kaipasin villahousuja.

Olen tänä syksynä palellut enemmän kuin vuosiin. Nuorena minun oli aina kylmä. Luulin asian korjaantuneen viidentoista lisäkilon vuoksi, mutta nähtävästi verenpaineen aleneminen on tuonut vilun takaisin. Painokin saisi laskea, koska siitä ei ole enää edes lämmikkeeksi.

Olen lähdössä työmatkalle pariksi päiväksi. Pakkaaminen askarruttaa: miten vähän on tarpeeksi?


maanantai 28. lokakuuta 2019

ensilumi ja kriisi

Otsikko on tylsä mutta tosi: tänä aamuna satoi ensilumen. Maa oli valkoinen ja oli mukavan valoisaa.

Sohvi ei tykännyt, kun tassut kastuivat ja sitä sai vetää perässä puolet matkasta. Kerttua lumi ei haitannut.

Valoisuus oli tervetullutta. Tuntui kuin olisi jotenkin erityisen reipas ja aikaisin liikkeellä. Outoa, sillä nukuin huonosti, kärsin ja palelinkin, vaikka olen jo vaihtanut kesäpeiton untuvaiseen,

Untuvat ovat ehkä vuosien varrella karanneet monissa pesuissa. Tästä onkin tulossa taas uusi kriisi: jos untsikka käy liian ohueksi, tarvitsen uuden. Mitä tehdä vanhalle? Pitääkö se purkaa, kompostoida loput täytteet ja kierrättää kangas?

Kaipaan 50-luvulle, jolloin asiat olivat yksinkertaisia eikä maailmantuskaa potenut kukaan.

torstai 24. lokakuuta 2019

tuntuu oudolta

Olen ollut kahden vaiheilla, poistaako tämä sivusto kokonaan vai jatkaako kirjoittamista. En vieläkään ole varma, mutta päätin vähän kokeilla, miltä tuntuu.

Ainakin siltä tuntuu, että pitäisi jättää tyhjä väi, eikä jatkaa entisten asioiden päälle. Mutta se vasta hölmöltä näyttäisi, joten annan olla. Ymmärrätte tai sitten ei.

Iltalenkillä tuuli navakasti mutta lämpimästi, kuuntelin äänikirjaa ja yritin olla piittaamatta särkevästä nivelestä. Särky on löytänyt myös kädet, mutta sitäkään en ajatellut.

Nautimme nyt siitä, että on lämmintä ja kuivaa, koska se asia muuttuu pikemmin kuin olisi väliksi. Olisi mukavaa jos voisimme tehdä pitempiä lenkkejä.

Löysin kirjastosta vietnamilais-kanadalaisen kirjailijan Kim Thúyn kaksi teosta, Ru ja Vi. En ole ennen lukenut yhdenkään vietnamilaisen kotimaastaan kirjoittamaa tekstiä, kaikki kuvaukset ovat olleet ulkopuolisten käsialaa. Odotan mielenkiinnolla.

Koirat ovat jo vetäytyneet yöpuulle, tai -tyynylle pitäisi sanoa. Molemmat kuorsaavat kuuluvasti. Taidan liittyä kuoroon.

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

orvokkini tummasilmä


Olen joka kesä istuttanut etupihalle orvokkeja, joko maahan tai ruukkuihin. Enimmäkseen sinisävyisiä.
Omenapuun alla on parin pionin lisäksi orvokkeja ja yksi kanadanakileija, joka on tietty kukkinut aikoja sitten. Lisäksi jokunen rikkaruohoksi luokiteltava sirkkataimi...


Olen aina pitänyt orvokeista. Lapsuudessani mummolla oli tuvan ikkunan alla aina orvokkipenkki, josta hän kävi keräämässä pienen kimpun, kun tuli meille tai Tyynelle kahville.




 Minulla ei ole siis varsinaista orvokkipenkkiä, vaan nämä ovat karkulaisia. Niitä on pionipenkin lisäksi laattojen raoissa, nurmikolla ja sorapolulla.

Tiedä sitten, mitä naapurit ajattelevat tästä villiintymisestä. Täällä ollaan niin tarkkoja, jokaisen pihanurmi on kuin kynsisaksilla tasattu.

Etupihalla on myös iso ruukku, johon istutin keväällä maanpeittoruusun. Arvatkaa, muistanko nimen?


Ja sitten se pakollinen, Vanille Fraisen punastus:

Ei se taida tuosta enää syvetä, tuo väri, mutta kaunis se mielestäni on.

Myös muuta punertavaa löytyi eilen illalla. Musta-aronian lehdet ovat saaneet kauniin sävyn. Tästä se vielä kirkastuu, mutta pidän kovasti tuosta tummasta vaiheesta.


Kiinanlaikkuköynnös voi huonosti ja pitää siirtää muualle. Sillä on myös jo syksy mielessä ja kaunis väri sen kunniaksi.

 
Ja vähän myöhemmin oli vielä taivaskin komean punainen. Kuva vääristää sävyn oranssiksi, kun todellisuudessa taivas oli puhtaasti pinkin ja sinisen liitto.


Tämä on lähempänä todellisuutta, mutta valo katosi nopeasti ja kuva jäi vaisuksi.


Mutta siis orvokit tervehtivät kotiintulijaa...


perjantai 2. syyskuuta 2016

vikaa päässä

Tämä on jo tylsää, mutta tuota japaninhortensian punertumista on pakko seurata.


Melkoinen muutos, sanoisin.


Vertailuna tuo uusi kukinto, joka on vasta avautumassa. Tai alakuvan runkohortensia, jonka punertuminen on huomattavasti vähäisempää ja sävyltään sameampaa.


Kun koiran kanssa on ongelmia, vika on yleensä remmin yläpäässä. Nyt on kuitenkin tilanne se, että Kertulla heittää isopyörä, enkä löydä itsestäni suurtakaan vikaa. (vaikka syyllistynkin helposti)


Kerttu on tulossa murkkuikään, sillä on ensimmäinen juoksuaika ja pää aivan sekaisin. Näitä on nähty kyllä ennenkin, mutta ipana kehittää nyt jotain aivan omaa luokkaansa olevia sessioita.


Joskus tuntuu kuin joku kävisi huushollissa pelottelemassa poissaollessani, niin sattumanvaraisia Kertun  reaktiot ovat. Eilen illalla mm. ei suostunut menemään iltapissalle pihalle, eikä tänä aamuna taas tulemaan sisälle sieltä. Hetken päästä kaikki oli taas hyvin eikä mikään pelottanut.

Pihani on täynnä itsekseen kylväytyneitä orvokkeja, joita runtelevat vissiin sekä kotilot että koirat. Näkyy sinne maastoutuneen joku voikukkakin, vasta kuvasta huomasin.
Mutta meillä on kuitenkin melko viihtyisää yhdessä, kukilla ja koirilla ja minullakin. Kaikilla jotain vikaa latvassa.

keskiviikko 31. elokuuta 2016

rajauksia

Elokuu on viimeinen kesäkuukausi, vaikka moni on jo nimennyt sen syksyyn kuuluvaksi. Johtuuko sitten koulun alkamisesta, että halutaan syksynkin alkavan. Kuka nyt tahtoisi olla kesällä koulussa?


Ikäluokallani koulu alkoi aina syyskuun 1. päivä, mutta syksyni alkaa vasta kun ilma alkaa olla liian vilpoista kesäksi. Ja sekin on vähän fiilis-juttu: alkukesän viileä ilma on eri asia kuin sama lämpötila syksyllä...


Kalenterissa nyt kuitenkin lukee huomenna syyskuu. Yritän silti edelleen viettää terassi-iltoja, koska ne vääjäämättä loppuvat. Ei siis sitku- vaan niinkauankuinmahdollista-elämää. Ehtii hyvin nauttia syksystäkin, eihän meille tule talvi ennenkuin tammikuussa, jos silloinkaan. Jos talven mittana pidetään lumipeitettä, siis.

Mutta se jää nähtäväksi, tänään on vielä virallisesti kesä.