6.1.2024

Tänään tuulissa viipyilevät

tummat sävelet. 

Ikävän ja kaipuun kaikuja, 

haikeita, hiljaisia lauluja. 

Tänään sytytän kynttilän, 

Sinulle ja muistoille. 

Eikä minun tarvitse miettiä, 

missä olet. 

Loppiaisaamuna olit yhtäkkiä poissa. Nukuit vain ja lähdit. 

Ehdimme käydä Kaskenlinnassa vierailulla perjantaina ja kaikkien yllätykseksi olitkin hereillä. Takkupää oli varoittanut minua, että saattaisit olla muissa maailmoissa ja sekava, sillä olit saanut rajuja kohtauksia päivän aikana. Keskustelimme kuten aina ennenkin. Näytit meille jalkasi ja totesit, että ne näyttävät samalta kuin Saimi-tädin jalat päivää ennen hänen kuolemaa. Kätesi myös palelivat, mutta onneksi olit saanut paksut vanttuut lämmikkeeksi. Ne kädessä ei vain kunnolla voinut kirjoittaa. 

Kerroit kuinka ihana hoitaja sinulla oli ollut edeltävänä yönä. Hän oli jaksanut istua vierelläsi kertomassa juttuja. Olitte myös sopineet jo hoitaja kanssa, että hiustenleikkuu onnistuu sairaalan tiloissa, kunhan sinut köytetään kiinni pyörätuoliin, että pysyt suorassa. Lupasin ottaa koneen ja sakset seuraavana päivänä mukaan, sekä Tytsyn. Olimme jättäneet hänet vaarin kanssa varmuuden vuoksi ja iski hirveä harmitus kun tajusin, että hänet olisi ihan hyvin voinut ottaa mukaan. 

Lähtiessä totesin sinulle, että nähdään huomenna ja halasimme. Sinä pyysit Anttia pitämään minusta aina hyvää huolta. Silloin mieleeni hiipi ajatus, että nämä saattaisi olla hyvästit, mutta halusin pyyhkiä sen pois nopeasti. 

Loppiaisena oli kaunis pakkaspäivä. Aurinko paistoi ja lumiset puut kimmelsivät. Kävimme kaupassa äitini ja Tytsyn kanssa. Kotipihalla kerätessä ostoksia autosta löytyi turvaistuimen vierestä lattialta samanlainen hedelmäpatukka, jonka aina annoit Tytsylle lähtiessämme luotasi. Hymy nousi pienen kasvoille ja hän totesi "Tätsyn patukka". 

Kiitos kaikesta siitä ajasta, jonka sain viettää kanssa. Kiitos ymmärryksestä ja kuuntelevista korvistasi. Nyt on jäljellä kauniit muistot ja sinulla on kaikki hyvin ❤️

- Kummityttö/Tytsyn äiti/hovikampaaja

Takapakkia

Taas Kaskenlinnassa, täällä kertaa hoidettavana. Iltapäivällä sain niin pahan ahdituskohtauksen, että pyysin Takkupäätä soittamaan ambulanssin. Kun ambulanssi tuli, oli kohtaus jo koko lailla ohi. Ensihoitajat eivät tästä piitanneet vaan järjestivät paikan täältä Kaskenlinnasta ja tilasivat invataksin. Ja huis vaan, hetken päästä olin perillä. 

Pääsin vieläpä "omaan huoneeseeni" eli samaan, missä olen ollut intervallijaksoja. Lähtö kotoa oli vähän kaoottinen. Kengät ei mahtuneet jalkaan ja kaikki varusteet olivat hukassa. Lopulta annoin periksi ja ajattelin että kunhan pääsen osastolle voi Takkupää tuoda loput. 

Olin ihan varma, että lähtö tuli. Kohtaus kesti ja kesti eikä morfiini tuntunut vaikuttavan yhtään. Kynnys soittaa ambulanssi on varsin korkea. Vaikea arvioida, onko tilanne nyt sellainen että voi soittaa ja miten kauan auton tulo kestää ja mikä on tilanne sitten kun auto on pihalla. Meille ambulanssi tuli nopeasti. Ja kiire loppui siihen. Mitattiin happisaturaatio ja lämpö ja verenpaine, kaikki hyvin. Sitten keskusteltiin miten edetään. Haluanko Raision sairaalaan vai Kaskenlinnaan vai jäädä kotiin. Valitsin Kaskenlinnan kun tiesin, että Takkupää nukkuu paremmin jos olen hoidossa eikä hänen tarvitse valvoa uusiutuvan kohtauksen vuoksi. 

Taksissa huomasin, että niskalihaksia ei enää juurikaan ole. Pääni heilui kuin mollamaijalla koko matkan ajan. Mutta mitä siitä, kun kaikki on hyvin taas. 

 

Uusi vuosi alkakoon

Arvasin oikein, että kun kehuskelen saaneeni hengenahdistukseni kontrolliin, asia heittää häränpyllyä. Kohtauksia tulee aina vain useammin, ovat pahempia ja kestävät pidempään. No, menee vain enemmän morfiinia, en päästä Takkupäätä minnekään ilman, että hän antaa lääkeannoksen ennen lähtöään. 

Vaan nyt on uusi vuosi ja uudet kujeet. Olen pyytänyt hovikampaajaani ajelemaan tukkani pois. Se helpottaa meidän kummankin eloa. Takkupää pääsee vähemmällä kun pesu ja kuivaus sujuu nopeasti ja minulla ei roiku tukka silmillä koko ajan. Kuljen niin kumarassa että hiukset eivät pysy paikoillaan siten kun kampaaja on ajatellut. 

Painehaavasta kehittyi pienoinen jännitysnäytelmä. Pyysin Takkupäätä ottamaan toisen kuvan ja säikähdin. Se oli kuin Googlesta löytämäni esimerkki. Takkupää soitti kotisairaalaan ja sieltä luvattiin tulla käymään illansuussa. Olin pesemätön ja ääkkäinen, mutta ei auttanut. Kuuden jälkeen tuli nuori mies, joka taitavasti puhdisti haavan ja laittoi siihen kätevästi laastarin. Hän pyysi lupaa kuvata haava, mutta Takkupää sanoi että meillä oli kuva valmiina. Tein uskomattoman tempun toistamiseen, lähetin kuvan ryppyisestä pyllystäni nuorelle miehelle. Meitä kaikkia nauratti, kun mainitsin asiasta hoitajalle ja Takkupäälle. Hoitaja lupasi näyttää kuvaa lääkärille ja palata asiaan alkuviikosta. 

Meiltä hajosi pölyimurin kädensija viime viikolla. On keskulteltu siitä ostetaanko robotti vai tilataanko varaosa. Järki neuvoo korjaamaan vanhan, mutta toimivan pelin mutta jos rehellinen olen, niin haluaisin robotti-imurin. Tässä on niin vähän tarpeita että ostohimo ei tyydyty. Synti olla tilaamatta uutta kahvaa kun sellainen on tarjolla. Kaikkiin laitteisiin ei saa minkäänlaisia varaosia. Ja robotti ei imuroi joka paikasta. Eikä varaosa ole edes kallis, kolmisenkymppiä. Saa nähdä, kuin tässä käy. 

On minulla toinenkin haihatus. Haluaisin koiran. Eläinsuojeluyhdistyksellä on kaksikin sopivaa koditonta. Mutta en voi ottaa koiraa, kun se tietäisi vain lisärasitusta Takkupäälle. Toisaalta, hänellä olisi jotain hoidettavaa kun olen lähtenyt, eikä ero tuntuisi niin kovalta. 

Vaikka elämä on vähän hiljaisempaa kuin aikaisemmin, jos mahdollista, ei siitä puutu sattumuksia ja yllättäviä käänteitä. Joskus naurattaa ja joskus itkettää, eli ihan normielämää. Sitä parasta arkea. Ja kaikki hyvin.