kiitos kysymästä. Ilmoja pitelee, onneksi.
Tuosta jo arvaa, ettei täällä olla kovin kannat katossa. Jos nyt ei pohjamudissakaan. Kunhan on tasaista ja harmaata, joskus sellaista seepiansävyistä.
Ja se on kyllä mukavaa. Työkiireiden vastapainoksi on mukava kotiutua puuhailemaan olemattomia, suunnittelemaan kevätkiireitä ja rapsuttelemaan koiria.
Toisinaan kudon, tällä hetkellä työn alla on silkki-kashmirneule kesäksi, toisinaan istun keinutuolissa lukemassa. Eli tätä iankaikkista yhtäjasamaa, jota joku kutsuu idyllikisi. Naistenlehdet esimerkiksi.
Yllättävät tapahtumat, kuten eilisiltainen oviensulkemiskeikka, häiritsevät lievästi. Piti nimittäin käydä sulkemassa arkeologiakeskuksen ovat iltasella, kun kyläyhdistys oli saanut laskiaisriehansa riehuttua. Poikkeava aktiviteetti aiheutti ärtymisoireita, jotka menivät kyllä yhtä nopeastikuin tulivatkin. Toivon, ettei kukaan paikallaolleista saanut vihiä mielentilastani.
Huomenissa aion pitää puoli päivää lomaa, toinen puoli kuluu Ravakan hanketyöryhmän kanssa kokouksessa. Maaseudun kehittäminen on tärkeää, siksi uhraan vähäistä vapaa- ja runsaampaa työaikaani siihen(kin). Lisäksi se on mielenkiintoista, oppii monenlaisia asioita ja toisaalta joutuu harkitsemaan asioita monelta kantilta, ennenkuin sanoo painavan sanansa. Vastuullista hommaa.
Mutta se lomanpuolikas. Oikein innolla odotan, miten monimuotoista lorvimista kehitän sen kuluttamiseksi. Ilokseni aamulla jaetaan viikon ilmainen sanomalehti, jonka parissa saa kulumaan tunnin, ehkä enemmänkin.
Pitää tähän ihan perikunnan iloksi raportoida hyvin alkanut viikko: maanantaiaamuna nousin normaaliin aikaan puoli kuudelta, latasin kahvinkeittimen ja lähdin koirien kanssa aamupissalle. Palattuani sisälle heräsin välittömästi: kahvia oli joka paikassa paitsi kahvinkeittimen kannussa, joka seisoi tyynesti keittimen vieressä pöydällä. Kerpules! Olin nukuksissa ollut näkemättä ettei se paholaisen kannu ollut paikallaan. Takkupää tietenkin hornasi kammarissa ja heräsi vasta kiroiluuni. Tavoilleen uskollisena hän esitti ihmettelynsä, miksi pesen aamukuudelta tuvan lattiaa kahvilla, mutta ymmärsi poistua näköpiiristäni kertamulkaisulla.
Eli voidaan todeta, että kolmen kuukauden käytön jälkeen kahvinkeittimen toiminta ei ole minulle kirkastunut, tai sitten pitää ruvata avaamaan silmät heti sängystä noustessa, eikä vasta kun on pakko. Mutta siis keitin pelittää, ei siinä mitään :) Kiitos vielä kerran.
keskiviikko 25. helmikuuta 2009
perjantai 20. helmikuuta 2009
Perjantai
Viikko loppuu aivan oikeaan aikaan. Ei jaksaisi enää mitään. Entisessä elämässä (ennen r-tautia) kipittäisin kaupan kautta kotiin ja loppumatkan mukanani kulkisi suuri suklaalevy, jonka parissa siirtyisin työelämän ulottumattomiin.
Nyt ajatuskin suklaasta kuvottaa. Syöminen ei edelleenkään houkuttele. Pienen pienet annokset olisivat sopivia, mutta niiden mitoittaisen opettelu on vielä kesken. Haittaa on myös luterilaisesta kasvatuksesta, joka sanoo, että kaikki on syötävä. Jos jättää, lapset afrikassa kuolevat nälkään. Kuinkahan monta afrikan ipanaa olen pelastanut siltä kohtalolta elämäni aikana? Vaan se on loppu nyt. Jatkossa syön juuri sen verran, mikä tuntuu sopivalta, tai mieluummin hiukan vähemmän, kuolee kuka hyvänsä. Harkitsen asiaa uudelleen, jos päätökseni jälkeen maailman väkiluku alkaa huolestuttavasti pudota, ja hyttysiltä tulee vetoomus ravintoeläintä uhkaavan sukupuuton vuoksi.
Tai jos vatsani ryhtyy jälleen yhteistyöhön kanssani.
Rakennuksella oli tapahtunut ilahduttavaa edistystä. Ensi viikolla tulee sähkömies ja vaikka mitä. Kohta voin pitää tuparit työhuoneellani.
Ja sitten on vissiin pian alettava myös töihin. Vai mihin tarkoitukseen olen työhuonetta tekemässä? Ennennäkemättömät määrät kädentuotteita suorastaan purskahtaa uudesta ovesta maailman ihasteltavaksi.... tai sitten ei. Epäilenpä, että huoneesta saattaa tulla lorvihuone.
Mikäs sen mukavampaa. Ennen kuin pääsen lorvimaan, pitää päättää lorvikamarin värit, hankkia joitakin valaisimia ja kalusteita ja laahata sinne tuvasta kaikki lorvimisvälineet. Kämpästä tulee tehokkaan näköinen paikka, jossa kätevästi voisi tehdä monenlaista. Jos jaksaisi ja ehtisi.
Nyt ajatuskin suklaasta kuvottaa. Syöminen ei edelleenkään houkuttele. Pienen pienet annokset olisivat sopivia, mutta niiden mitoittaisen opettelu on vielä kesken. Haittaa on myös luterilaisesta kasvatuksesta, joka sanoo, että kaikki on syötävä. Jos jättää, lapset afrikassa kuolevat nälkään. Kuinkahan monta afrikan ipanaa olen pelastanut siltä kohtalolta elämäni aikana? Vaan se on loppu nyt. Jatkossa syön juuri sen verran, mikä tuntuu sopivalta, tai mieluummin hiukan vähemmän, kuolee kuka hyvänsä. Harkitsen asiaa uudelleen, jos päätökseni jälkeen maailman väkiluku alkaa huolestuttavasti pudota, ja hyttysiltä tulee vetoomus ravintoeläintä uhkaavan sukupuuton vuoksi.
Tai jos vatsani ryhtyy jälleen yhteistyöhön kanssani.
Rakennuksella oli tapahtunut ilahduttavaa edistystä. Ensi viikolla tulee sähkömies ja vaikka mitä. Kohta voin pitää tuparit työhuoneellani.
Ja sitten on vissiin pian alettava myös töihin. Vai mihin tarkoitukseen olen työhuonetta tekemässä? Ennennäkemättömät määrät kädentuotteita suorastaan purskahtaa uudesta ovesta maailman ihasteltavaksi.... tai sitten ei. Epäilenpä, että huoneesta saattaa tulla lorvihuone.
Mikäs sen mukavampaa. Ennen kuin pääsen lorvimaan, pitää päättää lorvikamarin värit, hankkia joitakin valaisimia ja kalusteita ja laahata sinne tuvasta kaikki lorvimisvälineet. Kämpästä tulee tehokkaan näköinen paikka, jossa kätevästi voisi tehdä monenlaista. Jos jaksaisi ja ehtisi.
keskiviikko 18. helmikuuta 2009
vihdoinkin tapahtuu
Vaikuttaa siltä, että sauna-iisakin-kirkko-projektini liikahtaisi eteenpäin. Lopultakin.
Erittäin virkeä, leikkauksesta toipuva VPJ kävi ehtoolla katsastamassa työmaata. Ensin patsasteltiin rakennuksen liepeillä ja sitten siirryttiin sisälle ihmettelemään piirustuksia. Lupasi tulla huomenissa määräilemään poikaansa työnteossa. Siis VPJ:llä on toinen käsi paketissa, toisella viisaa Nuorellemiehelle mitä tehdään ja miten. Kai.
Enpä ole päässyt murehtimisen turhuudesta. Aloin illalla miettiä olemattomia rahavarojani, taisin siitä vinkua VPJ:llekin, ja sitten asia pyöri mielessä yöllä ja vielä aamullakin. Piti oikein soittaessa sanoa, ettei kyse ole siitä, ettenkö mielelläni maksaisi. Olen aina maksanut laskut mielelläni, jos olen tuntenut saaneeni rahoilleni vastinetta. Enimmäkseen olen.
Mutta mutta. Tämmöisen yksineläjän rahavarat eivät kovin kummoiset ole. Olenkin tullut siihen tulokseen, että yläkerran ukko tiesi mitä teki, kun pisti vatsani ronklaamaan. Mulle ei juuri maistu kuin kaurapuuro, eikä muuhun nyt ole varaakaan. Eli kaikki on tasapainossa:)
Takkupään kanssa taitaa yhteiselo jatkua entiseen malliin, vaikka olin jo vähällä luovuttaa. Älkööt nuoremmat luulko, että parisuhdeongelmat loppuvat iän myötä. Ihan yhtä merkillisiä juonenkäänteitä kehittyy nyt ns. kypsemmällä iällä, tai oikeastaan aina vaan oudompia. Olemme siitä hyvä esimerkki, jota en kuitenkaan tässä ala tarkastelemaan lähemmin. Uskokaa sanaani.
Mutta sen päätin (taas kerran) että nyt saa riittää. Enää en siedä moista mökötystä. Tämä tiedoksi.
Mitä aion sitten tehdä, ensi kerralla? Kun tietäiskin. Ehkä siihen on niin pitkä aika, että ehdin keksiä jotakin Kerrallatoimivaa? Sen ainakin tiedän, etten enää pelkää yksinjäämistä. Kerpules, mua ei pelota mikään!
Paitsi, ettei se ihan totta ole. Sehän vähän tuppaa tulemaan uniin, ettei enää pärjää yksin. Ilman apua siis. Eikä pysty sitä näkemään ja tekemään tarvittavia luopumispäätöksiä, vaan sinnittelee kurjuudessa ja muuttuu ikävällä tavalla kummalliseksi. Ja toisille rasitukseksi.
Mutta Walon jäsenenä pyrin aina suhtautumaan asioihin valoisasti, niin tähänkin: suren sitä enemmän sitten kun on sen aika. Nyt on vielä kaikki hyvin.
Erittäin virkeä, leikkauksesta toipuva VPJ kävi ehtoolla katsastamassa työmaata. Ensin patsasteltiin rakennuksen liepeillä ja sitten siirryttiin sisälle ihmettelemään piirustuksia. Lupasi tulla huomenissa määräilemään poikaansa työnteossa. Siis VPJ:llä on toinen käsi paketissa, toisella viisaa Nuorellemiehelle mitä tehdään ja miten. Kai.
Enpä ole päässyt murehtimisen turhuudesta. Aloin illalla miettiä olemattomia rahavarojani, taisin siitä vinkua VPJ:llekin, ja sitten asia pyöri mielessä yöllä ja vielä aamullakin. Piti oikein soittaessa sanoa, ettei kyse ole siitä, ettenkö mielelläni maksaisi. Olen aina maksanut laskut mielelläni, jos olen tuntenut saaneeni rahoilleni vastinetta. Enimmäkseen olen.
Mutta mutta. Tämmöisen yksineläjän rahavarat eivät kovin kummoiset ole. Olenkin tullut siihen tulokseen, että yläkerran ukko tiesi mitä teki, kun pisti vatsani ronklaamaan. Mulle ei juuri maistu kuin kaurapuuro, eikä muuhun nyt ole varaakaan. Eli kaikki on tasapainossa:)
Takkupään kanssa taitaa yhteiselo jatkua entiseen malliin, vaikka olin jo vähällä luovuttaa. Älkööt nuoremmat luulko, että parisuhdeongelmat loppuvat iän myötä. Ihan yhtä merkillisiä juonenkäänteitä kehittyy nyt ns. kypsemmällä iällä, tai oikeastaan aina vaan oudompia. Olemme siitä hyvä esimerkki, jota en kuitenkaan tässä ala tarkastelemaan lähemmin. Uskokaa sanaani.
Mutta sen päätin (taas kerran) että nyt saa riittää. Enää en siedä moista mökötystä. Tämä tiedoksi.
Mitä aion sitten tehdä, ensi kerralla? Kun tietäiskin. Ehkä siihen on niin pitkä aika, että ehdin keksiä jotakin Kerrallatoimivaa? Sen ainakin tiedän, etten enää pelkää yksinjäämistä. Kerpules, mua ei pelota mikään!
Paitsi, ettei se ihan totta ole. Sehän vähän tuppaa tulemaan uniin, ettei enää pärjää yksin. Ilman apua siis. Eikä pysty sitä näkemään ja tekemään tarvittavia luopumispäätöksiä, vaan sinnittelee kurjuudessa ja muuttuu ikävällä tavalla kummalliseksi. Ja toisille rasitukseksi.
Mutta Walon jäsenenä pyrin aina suhtautumaan asioihin valoisasti, niin tähänkin: suren sitä enemmän sitten kun on sen aika. Nyt on vielä kaikki hyvin.
torstai 12. helmikuuta 2009
Korventaa
Kerpules sentään. Vatsahapot ryhtyivät kapinaan ja pyrkivät laajentamaan reviiriään. Nielu ei siitä tykkää ja nyt on sodankäynti alkanut. Sain sorvaamon työterveysasemalta happosalpaajia rauhanturvaajiksi, mutta ne menettävät pelin kovin helposti. Huoh.
Lisäksi tuli aivan musertava tuomio: ei suklaata.
Ei kestä! Ei mitenkään. Jouduin välittömästi valtaisan suklaanhimon pauloihin, eikä siihen auta nyt mikään. Näen jokaikisen suklaamainoksen, -tarjouksen ja -reseptin. Käteeni osuu takuuvarmasti lehtihyllyn ainoa lehti, jossa on juttua suklaasta. Ja pahuksen ystävänpäivähömpötys vielä päälle. Suklaarasioita ja suklaasydämiä tuputetaan suut silmät täyteen.
Onneksi (tai miten sen ottaa) suklaasta tulee ihan kamala olo. Aivan kertakaikkisen kamala. Eli on pakko uskoa, että elämäni suklaaholistina on ohi. Rupean vissiin sitten ryypiskelemään.
Mutta suklaanhimo ei siis ole kadonnut mihinkään, vaikka sietokyky onkin.
Toinen, lievempi haitta tulee siitä, että pitää olla syömättä pari tuntia ennen nukkumaanmenoa. Sekin on kamalaa, koska se aiheuttaa päänsärkyä aamuyöstä. Nälkä tulee jo ennen unta ja aamulla herään kurnivan vatsan mekastukseen. Koirat ovat siinä vaiheessa jo lähteneet pakoon.
Olen hyvin ärtynyt siihen, että kehoni yrittää sanella miten voin elää. Minusta sen pitäisi osata nauttia kaikesta mistä minäkin, eikä ruveta kronkeliksi. Sillä ei pitäisi olla valittamista, kun pidän siitä huolta kaikin tavoin: pesen, puen ja liikutan sekä ravitsen herkullisesti ja järkevästi. Juu, minulla on erikoinen maku ruokien suhteen, tykkään mm. parsakaalista. Ja siitä suklaasta... Ellei meillä olisi elinkautinen sopimus, harkitsisin vakaasti vaihtamista johonkin vähemmän itsepäiseen tomumajaan.
Meillä on vissiin suvussa jotain vikaa, päätellen siitä että siskollakin on ongelmia. Hän on nimittäin lennähtänyt aamutuimaan 20 v. häämatkalle. Miehensä, kahden lapsensa, isäukon ja lankomiehen kanssa. En ollut uskoa korviani. Mutta hauskaa häämatkaa joka tapauksessa.
Lisää arveluttavia oireita: haluan omistukseeni kukkahameen ja neuletakin. Jonkin väriset, eikä siis mustia, kuten yleensä. Olen odottanut, että tämä halu menisi ohi, mutta vielä ei näytä siltä. Kohta on vissiin pakko lähteä katsastamaan valikoimia, sillä en oikein jaksa uskoa, että syy olisi niiden happosalpaajien. Vai onko joku kuullut, että ne aiheuttaisivat sivuoireena pakkomielteitä? Jos on, niin kuulisin niistä mielelläni, ennenkuin häpäisen itseni esiintymällä sorvaamolla kukkahameessa :)
Lisäksi tuli aivan musertava tuomio: ei suklaata.
Ei kestä! Ei mitenkään. Jouduin välittömästi valtaisan suklaanhimon pauloihin, eikä siihen auta nyt mikään. Näen jokaikisen suklaamainoksen, -tarjouksen ja -reseptin. Käteeni osuu takuuvarmasti lehtihyllyn ainoa lehti, jossa on juttua suklaasta. Ja pahuksen ystävänpäivähömpötys vielä päälle. Suklaarasioita ja suklaasydämiä tuputetaan suut silmät täyteen.
Onneksi (tai miten sen ottaa) suklaasta tulee ihan kamala olo. Aivan kertakaikkisen kamala. Eli on pakko uskoa, että elämäni suklaaholistina on ohi. Rupean vissiin sitten ryypiskelemään.
Mutta suklaanhimo ei siis ole kadonnut mihinkään, vaikka sietokyky onkin.
Toinen, lievempi haitta tulee siitä, että pitää olla syömättä pari tuntia ennen nukkumaanmenoa. Sekin on kamalaa, koska se aiheuttaa päänsärkyä aamuyöstä. Nälkä tulee jo ennen unta ja aamulla herään kurnivan vatsan mekastukseen. Koirat ovat siinä vaiheessa jo lähteneet pakoon.
Olen hyvin ärtynyt siihen, että kehoni yrittää sanella miten voin elää. Minusta sen pitäisi osata nauttia kaikesta mistä minäkin, eikä ruveta kronkeliksi. Sillä ei pitäisi olla valittamista, kun pidän siitä huolta kaikin tavoin: pesen, puen ja liikutan sekä ravitsen herkullisesti ja järkevästi. Juu, minulla on erikoinen maku ruokien suhteen, tykkään mm. parsakaalista. Ja siitä suklaasta... Ellei meillä olisi elinkautinen sopimus, harkitsisin vakaasti vaihtamista johonkin vähemmän itsepäiseen tomumajaan.
Meillä on vissiin suvussa jotain vikaa, päätellen siitä että siskollakin on ongelmia. Hän on nimittäin lennähtänyt aamutuimaan 20 v. häämatkalle. Miehensä, kahden lapsensa, isäukon ja lankomiehen kanssa. En ollut uskoa korviani. Mutta hauskaa häämatkaa joka tapauksessa.
Lisää arveluttavia oireita: haluan omistukseeni kukkahameen ja neuletakin. Jonkin väriset, eikä siis mustia, kuten yleensä. Olen odottanut, että tämä halu menisi ohi, mutta vielä ei näytä siltä. Kohta on vissiin pakko lähteä katsastamaan valikoimia, sillä en oikein jaksa uskoa, että syy olisi niiden happosalpaajien. Vai onko joku kuullut, että ne aiheuttaisivat sivuoireena pakkomielteitä? Jos on, niin kuulisin niistä mielelläni, ennenkuin häpäisen itseni esiintymällä sorvaamolla kukkahameessa :)
maanantai 9. helmikuuta 2009
muistikortti täynnä
Siis selitykseksi sille, ettei taaskaan ole kuvia ja edellisestä postauksestakin on kulunut jo tovi.
Olin koko viikonlopun messuilla. Kulttuuriseuralla oli oma osasto, jossa yritettiin vakuuttaa yleisöä vanhan korjaamisen autuudesta, ja kannustaa niitä, joiden urakka tuntuu ylivoimaiselta.
Työ vaati huutamista, ja kurkkuni onkin nyt varsin karhea. Jalat ovat muuttaneet jonkun toisen henkilön vartalon jatkeeksi ja tilalle saamani pökkelöt eivät toimi kuten pitäisi. Erinäisiä kivistäviä lihaksia on myös ilmaantunut sinne tänne kehooni, vaikken ole muuta kuin seissyt puhumassa ihmisille.
Kulttuurin edistäminen voi olla siis fyysisesti raskasta.
Nukkekotikurssi on lähtenyt mukavasti käyntiin. Viime kerralla saimme aikaan kelpo kokoelman pikkuruisia pelakuita pienissä ruukuissaan. Kotiintultuani tein vielä neitien saliin komean palmun, ja jatkoksi keittiöön kahvimyllyn. Kävi siis juuri niin kuin olin toivonut, oma talo alkaa pikkuhiljaa saada sisältöä kurssin aikana.
Koirat olivat hoidossa keskiviikkoillasta alkaen. Olivat mokomat viihtyneet hyvin. No, tietysti, ja käyttäytyneetkin kauniisti. Lähtivät sentään iloisina kotiin, tosin Sohvi oksensi ihan loppumetreillä melkein kenkääni. Hyh.
Ääköttävän liukas keli pakotti kaivamaan liukuesteet kenkiin. Messukoitos rasitti niveliäni aivan tarpeeksi, enkä halua enää liukastella ja jännittää pystyssä pysymistä sen lisäksi. Pahinta on kaatumisen pelkääminen, sitten melkein-kaatuminen, ja sitten jos menee kuitenkin nurin, ei yleensä tapahdu juuri mitään. Vähän säikähtää ja takamusta kuumottaa. Pelkääminen jäykistää lihakset ja saa nivelet aroiksi, meinaamiset aiheuttavat revähtymiä ja noidannuolia ja muita ikäviä tuntemuksia. Siltikään en ehdottomasti halua kaatuilla enkä liukastella.
Yritän tässäkin pysyä positiivisena ja muistutan itselleni, ettei tänä talvena ole vielä kamalia liukkaita ollutkaan, eikä nämäkään kaljamat varmaan kauan kestä. Lohduttaudun sillä, etten ole aikoihin liukastunut. Ja jotenkin järjenvastaisesti siitä on apua. Toiveikkaana hipsuttelen sorvaamon pihan yli ja olen ylen onnellinen kun se onnistuu. Uskon sitäpaitsi lujasti kevään tulemiseen. Se pelastaa kaikki liukkauden uhkaamat kävelemään kevein askelin voikukkien raunustamilla poluilla.
Olin koko viikonlopun messuilla. Kulttuuriseuralla oli oma osasto, jossa yritettiin vakuuttaa yleisöä vanhan korjaamisen autuudesta, ja kannustaa niitä, joiden urakka tuntuu ylivoimaiselta.
Työ vaati huutamista, ja kurkkuni onkin nyt varsin karhea. Jalat ovat muuttaneet jonkun toisen henkilön vartalon jatkeeksi ja tilalle saamani pökkelöt eivät toimi kuten pitäisi. Erinäisiä kivistäviä lihaksia on myös ilmaantunut sinne tänne kehooni, vaikken ole muuta kuin seissyt puhumassa ihmisille.
Kulttuurin edistäminen voi olla siis fyysisesti raskasta.
Nukkekotikurssi on lähtenyt mukavasti käyntiin. Viime kerralla saimme aikaan kelpo kokoelman pikkuruisia pelakuita pienissä ruukuissaan. Kotiintultuani tein vielä neitien saliin komean palmun, ja jatkoksi keittiöön kahvimyllyn. Kävi siis juuri niin kuin olin toivonut, oma talo alkaa pikkuhiljaa saada sisältöä kurssin aikana.
Koirat olivat hoidossa keskiviikkoillasta alkaen. Olivat mokomat viihtyneet hyvin. No, tietysti, ja käyttäytyneetkin kauniisti. Lähtivät sentään iloisina kotiin, tosin Sohvi oksensi ihan loppumetreillä melkein kenkääni. Hyh.
Ääköttävän liukas keli pakotti kaivamaan liukuesteet kenkiin. Messukoitos rasitti niveliäni aivan tarpeeksi, enkä halua enää liukastella ja jännittää pystyssä pysymistä sen lisäksi. Pahinta on kaatumisen pelkääminen, sitten melkein-kaatuminen, ja sitten jos menee kuitenkin nurin, ei yleensä tapahdu juuri mitään. Vähän säikähtää ja takamusta kuumottaa. Pelkääminen jäykistää lihakset ja saa nivelet aroiksi, meinaamiset aiheuttavat revähtymiä ja noidannuolia ja muita ikäviä tuntemuksia. Siltikään en ehdottomasti halua kaatuilla enkä liukastella.
Yritän tässäkin pysyä positiivisena ja muistutan itselleni, ettei tänä talvena ole vielä kamalia liukkaita ollutkaan, eikä nämäkään kaljamat varmaan kauan kestä. Lohduttaudun sillä, etten ole aikoihin liukastunut. Ja jotenkin järjenvastaisesti siitä on apua. Toiveikkaana hipsuttelen sorvaamon pihan yli ja olen ylen onnellinen kun se onnistuu. Uskon sitäpaitsi lujasti kevään tulemiseen. Se pelastaa kaikki liukkauden uhkaamat kävelemään kevein askelin voikukkien raunustamilla poluilla.
perjantai 30. tammikuuta 2009
Kuvitta kulkee
Nyt ei irtoa, ei kuvia eikä juttua.
Elämä valuu eteenpäin ilman suurempia mutkia. Mieli on rauhallinen, asiat hoituvat ajallaan. Unet ovat kyllä erikoisen villejä. Välillä havahdun niitä ihmettelemään yöllä, mutten silti muista enää aamulla, paitsi sen, että yöllä nauratti. Pitäiskö kirjoitella ylös? Näkisi, naurattaisko vielä aamulla.
Eilen istuin maaseudun kehittämisyhdistyksen hallituksen kokouksessa. Hyviä asioita, vaikka voisi niitä käsitellä vähän vähemmin jaarituksin. Olenkohan itsekin yhtä jaaritteleva muissa kokouksissa? Tässä on ryhtiliikkeen paikka.
Kiusaan itseäni kirjoittamalla muistiin, mihin kellonaikaan mikin päätös saatiin tehtyä. Välillä, kun jutut oikein karkaavat metsään, piirtelen kuvia hallituksen jäsenistä. Tulee niin vähän muuten piirrettyä, ja sitäpaitsi kuva välittää paremmin tunnelman kuin muistiinpanot.
Pieni autoni on ristitty Neiti Sieväseksi, ellen ole muistanut kertoa. Sillä huristelu on kyllä nautinto. Juuri kuten olin olettanutkin.
Ai niin, kulttuuriseuran ensimmäinen kirja julkaistiin viime lauantaina. Myimme heti samassa tilaisuudessa lähes 10 prosenttia painoksesta. Tästä voi päätellä, ettei painos ollut suuren suuri. Eikä kirjasta muodostu mitään rahasampoa seuralle, mutta se onkin julkaistu enemmän kulttuurillisista kuin taloudellisista syistä.
Mukavaa on myös, että kirjan taittaja sai merkittävän tunnustuksen eräästä toisesta taittamastaan kirjasta.
Viikonloppuna on luvassa nukkiskurssittamista, teatteria ja kokous. Näiden aktiviteettien vuoksi saunomisrutiinit muuttuvat, aion saunoa tänään ja maanantaina. Mikä täten ilmoitettakoon. (onkohan ihan normaalia kertoa näitä kaikelle kansalle? Isoäiti vissiin paheksuisi moista) Se taas saaattaa aiheuttaa lievää häiriintymistä muissa yhteyksissä.
Sanotaan, että rutiinien rikkominen on hyväksi. En ole varma, sopiiko se minulle. Tarvitsen rutiineja ja runsaasti omaa rauhaa toipuakseni viikosta sorvaamossa ja kyetäkseni uuteen koitokseen. Jos ohjelmoin koko viikonlopun, tuntuu kuin ei olisi vapaata ollutkaan ja viimeistään keskiviikon tietämissä alkaa pinna kiristyä. Tai tulee tunne, että joku toinen kuljettaa mun elämääni ja minä vaan istun kyydissä. Ei kiva.
Siksi varjelen rutiinejani, ja lorvin tarkoituksellisesti pitkiä aikoja tekemättä mitään erityistä. Paitsi että huomasin sukankutomisen sopivan lorvimiseen. Se on kivaa ja lorvimisesta tulee ikäänkuin hyväksyttyä ahkerointia, jos sitä nyt joutuisi jollekin perustelemaan. Jospa muistaisin ottaa kuvan sunnuntaina valmistuneista lorvisukista, niin sittenpä näkisitte :)
No, tulihan kirjoitettua. Toiste lisää.
Elämä valuu eteenpäin ilman suurempia mutkia. Mieli on rauhallinen, asiat hoituvat ajallaan. Unet ovat kyllä erikoisen villejä. Välillä havahdun niitä ihmettelemään yöllä, mutten silti muista enää aamulla, paitsi sen, että yöllä nauratti. Pitäiskö kirjoitella ylös? Näkisi, naurattaisko vielä aamulla.
Eilen istuin maaseudun kehittämisyhdistyksen hallituksen kokouksessa. Hyviä asioita, vaikka voisi niitä käsitellä vähän vähemmin jaarituksin. Olenkohan itsekin yhtä jaaritteleva muissa kokouksissa? Tässä on ryhtiliikkeen paikka.
Kiusaan itseäni kirjoittamalla muistiin, mihin kellonaikaan mikin päätös saatiin tehtyä. Välillä, kun jutut oikein karkaavat metsään, piirtelen kuvia hallituksen jäsenistä. Tulee niin vähän muuten piirrettyä, ja sitäpaitsi kuva välittää paremmin tunnelman kuin muistiinpanot.
Pieni autoni on ristitty Neiti Sieväseksi, ellen ole muistanut kertoa. Sillä huristelu on kyllä nautinto. Juuri kuten olin olettanutkin.
Ai niin, kulttuuriseuran ensimmäinen kirja julkaistiin viime lauantaina. Myimme heti samassa tilaisuudessa lähes 10 prosenttia painoksesta. Tästä voi päätellä, ettei painos ollut suuren suuri. Eikä kirjasta muodostu mitään rahasampoa seuralle, mutta se onkin julkaistu enemmän kulttuurillisista kuin taloudellisista syistä.
Mukavaa on myös, että kirjan taittaja sai merkittävän tunnustuksen eräästä toisesta taittamastaan kirjasta.
Viikonloppuna on luvassa nukkiskurssittamista, teatteria ja kokous. Näiden aktiviteettien vuoksi saunomisrutiinit muuttuvat, aion saunoa tänään ja maanantaina. Mikä täten ilmoitettakoon. (onkohan ihan normaalia kertoa näitä kaikelle kansalle? Isoäiti vissiin paheksuisi moista) Se taas saaattaa aiheuttaa lievää häiriintymistä muissa yhteyksissä.
Sanotaan, että rutiinien rikkominen on hyväksi. En ole varma, sopiiko se minulle. Tarvitsen rutiineja ja runsaasti omaa rauhaa toipuakseni viikosta sorvaamossa ja kyetäkseni uuteen koitokseen. Jos ohjelmoin koko viikonlopun, tuntuu kuin ei olisi vapaata ollutkaan ja viimeistään keskiviikon tietämissä alkaa pinna kiristyä. Tai tulee tunne, että joku toinen kuljettaa mun elämääni ja minä vaan istun kyydissä. Ei kiva.
Siksi varjelen rutiinejani, ja lorvin tarkoituksellisesti pitkiä aikoja tekemättä mitään erityistä. Paitsi että huomasin sukankutomisen sopivan lorvimiseen. Se on kivaa ja lorvimisesta tulee ikäänkuin hyväksyttyä ahkerointia, jos sitä nyt joutuisi jollekin perustelemaan. Jospa muistaisin ottaa kuvan sunnuntaina valmistuneista lorvisukista, niin sittenpä näkisitte :)
No, tulihan kirjoitettua. Toiste lisää.
keskiviikko 21. tammikuuta 2009
Väliaikatietoja
Tulin kertomaan, että elän ja porskutan, vaikkei se tänne asti ole näkynyt. Koska kuvien tuuppaaminen tänne näkösälle kestää jonkunmoisen hetken eikä onnistu edes sorvaamon koneella, vaan pitäisi virittää oma tuohon viereen, saatte odotella otoksiani tovin.
Kaikenlaista eestaas-häppeninkiä on menossa, mainittakoon nyt nukkiskurssi, jonka olen luvannut kevään kuluessa pitää ja joka vuoroin perutaan ja taas aloitetaan. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että astun kurssinvetäjän rooliin lauantaina, mutta se asia saattaa olla toisin jo sunnuntaina. Huoh.
Eilen piti vahvistaa aitoja kuin Kakolassa ikään, kun Sohvi alkoi alvariinsa karkailla porttien alta tielle seikkailemaan. Jos hiiri mahtuu oman päänsä kokoisesta raosta, mahtuu myös sinnikäs koira semmoisesta. Siis oman päänsä kokoisesta, ei hiiren... Ja kun SiiriSofialla on melko pikkuinen pää, jouduimme käyttämään mielikuvitusta saadaksemme portit koiratiiviiksi. Kun niistä pitää kuitenkin voida kulkea. Samalla tarkastin koko aidan, ja eikös vaan taskulampun valo paljastanut kaksi ylityskohtaa puutarhan perällä. Nyt nekin on korjattu ja vankilassa rauhallista.
Viime viikolla hämmästelin liikennekulttuuria maanteillä, ja sen jälkeen olen joutunut vielä paljon hullumpiin tilanteisiin. Eilen esim. takanamme ajanut auto lähti ohittamaan vastaantulevan liikenteen ohituskaistalla, ja ajoi siellä koko kaistan loppuun asti. Onneksi muu liikenne oli tajuissaan ja vältyttiin onnettomuudelta. Sekä aamu- että iltarukoukset ovat enemmän kuin paikallaan kun päivittäin ajelee valtaväylillä.
Tulin aamulla puolinukuksissa keittäneeksi liian vähän kahvia. Onneksi on jo sopiva aika siirtyä sorvaamon keittimen ääreen. Kofeiiniriippuvuus on vakava asia, joka saattaa aiheuttaa ikäviä oireita, kuten raivokasta etuilua kahvijonossa.
Kaikenlaista eestaas-häppeninkiä on menossa, mainittakoon nyt nukkiskurssi, jonka olen luvannut kevään kuluessa pitää ja joka vuoroin perutaan ja taas aloitetaan. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että astun kurssinvetäjän rooliin lauantaina, mutta se asia saattaa olla toisin jo sunnuntaina. Huoh.
Eilen piti vahvistaa aitoja kuin Kakolassa ikään, kun Sohvi alkoi alvariinsa karkailla porttien alta tielle seikkailemaan. Jos hiiri mahtuu oman päänsä kokoisesta raosta, mahtuu myös sinnikäs koira semmoisesta. Siis oman päänsä kokoisesta, ei hiiren... Ja kun SiiriSofialla on melko pikkuinen pää, jouduimme käyttämään mielikuvitusta saadaksemme portit koiratiiviiksi. Kun niistä pitää kuitenkin voida kulkea. Samalla tarkastin koko aidan, ja eikös vaan taskulampun valo paljastanut kaksi ylityskohtaa puutarhan perällä. Nyt nekin on korjattu ja vankilassa rauhallista.
Viime viikolla hämmästelin liikennekulttuuria maanteillä, ja sen jälkeen olen joutunut vielä paljon hullumpiin tilanteisiin. Eilen esim. takanamme ajanut auto lähti ohittamaan vastaantulevan liikenteen ohituskaistalla, ja ajoi siellä koko kaistan loppuun asti. Onneksi muu liikenne oli tajuissaan ja vältyttiin onnettomuudelta. Sekä aamu- että iltarukoukset ovat enemmän kuin paikallaan kun päivittäin ajelee valtaväylillä.
Tulin aamulla puolinukuksissa keittäneeksi liian vähän kahvia. Onneksi on jo sopiva aika siirtyä sorvaamon keittimen ääreen. Kofeiiniriippuvuus on vakava asia, joka saattaa aiheuttaa ikäviä oireita, kuten raivokasta etuilua kahvijonossa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)