Kevätmasis alkaa olla selätetty tältä vuodelta. Vaikka hyvin tietää mistä on kyse niin asiaa ei voi auttaa: se hiipii ja taklaa joka vuosi.
Kevät on toisaalta myös herkullista aikaa, kun luonto herää ja joka päivä lenkillä huomaa uusia asioita kuin pieniä lahjoja. Ensin pajunkissat, sitten lumikellot jonkun pensaan alla, sinivuokot koivikossa ja nyt vihdoin kaikki tuhannet pikkuiset sipulikukat joka pihassa.
Paitsi tänään. Taivaalta tulee lunta, on tullut jo kaksi tuntia ja maisema on vitivalkoinen. Olisi juuri sopiva päivä vain istua ja maalata, mutta onhan tuonne työnnyttävä, sakeaan pyryyn.
Sohvi on onneksi unelias eikä kovin innokas lähtemään minnekään edes aamuisin, mutta ei auta. Tiedän, miten siinä taas käy: vanha rouva taapertaa juuri niin kauan että saa asiansa tehtyä, jonka jälkeen vauhti hiipuu nollaan ja sade alkaa ottaa päähän. Sen mielestä sade on kokonaan minun vikani eikä se ymmärrä, että hidastelemalla meidän molempien olo vain kurjistuu. Huoh.
Olen taas kärvistellyt ja manannut muutamankin äänikirjavalintani takia kirjoittajien ja kääntäjien huonoa tai joskus jopa olematonta yleisivistystä ja tietämättömyyttä sekä lukijoiden ala-arvoisia suorituksia. Muutaman kirjan olen hylännyt kesken kuuntelun ihan vain siksi, että lukijalla on tekstin rytmitys ja painotus ollut sietämättömästi pielessä.
Mutta on poikkeuksiakin. Kerrassaan loistelias kokemus oli Anneli Kannon Rottien pyhimys, jonka kuuntelin lähes yhdellä istumalla. Siinä oli kaikki kohdallaan. Rikas kieli, mainio juoni, huolellinen taustatyö ja ekstraplussaa erinomainen lukija Erja Manto. Suosittelen lämpimästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti