Viime päivät ovat olleet mukavia, pikkupakkasessa on hyvä kävellä pieniä lenkkejä.
Pitkiin lenkkeihin ei meistä nyt ole, välillä Sohvi kieltäytyy lähtemästä ollenkaan. Sen ruokahalu on myös aika ajoin kadoksissa. Olenkin miettinyt, mahtaako se olla dementoitumassa, kun kuulokin on jo melkein mennyt.
Tinka-koirani kuuroutui 14-vuotiaana ja dementoitui sen jälkeen nopeasti. Se unohti syödä ja juoda eikä aina tunnistanut kotiovea. Vasta kun sain sen raahattua sisälle, se tunnisti tutut hajut ja rauhoittui.
Itselläni on vaivannut sekä polvi että lonkka, mutta olen sitkeästi käynyt sekä lenkillä että kaupassa. Ei tässä auta jäädä istuksimaan vaikka vähän kolottaa.
En ole koskaan ollut mikään päivänsäde enkä kaipaa jatkuvaa kanssakäymistä, varsinkaan vieraitten ihmisten kanssa. Lähinnä kiusaannun jos on pakko pysähtyä juttelemaan esimerkiksi toisten koiranomistajien kanssa.
Muutettuani tänne itäisempään kaupunkiin olen jostain syystä alkanut tervehtiä kaikkia vastaantulijoita. Ja jutella naapureiden kanssa. Olen myös taipunut odottamaan kun Sohvi kohteliaasti seurustelee vastaantulevien mummujen kanssa, vaikken juuri osallistukaan. Jostain syystä myös Sohvi ottaa kontaktia aiempaa useammin.
Olemme siis sivistyneet tässä suhteessa. Tiedän, että vielä tulee aamuja, joina kumpikaan meistä ei jaksa olla ystävällinen kenellekään. Toivon että nyt talletetut hymyt ja tervehdykset kattavat myös tulevat hymyvajeet. Useinhan on niin, että toisen hymyyn ja tervehdykseen on helpompi vastata, vaikka oma mieli olisikin mustana. Joskus se auttaa myös pääsemään yli synkkyydestä.
Hymy on hyvä sijoitus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti