sunnuntai 31. tammikuuta 2010

rentouttavaa raatamista

Taas on takana kaksi päivää kirjoittamista. Tänään saimme raapustelua valmiiksi luovan kirjoittamisen johdanto-osan, johon luentojen lisäksi sisältyi paljon pienten tekstinpätkien kirjoittamista.
Hämmästyttävää, miten sitä kykenee kirjoittamaan annetusta aiheesta tarvittavan mittaisen pätkän muutamassa minuutissa. Vaikka tuntuu, että pää on aivan tyhjä, mitään ei tule mieleen. Sitten kuitenkin aloittaa ja kun opettaja sanoo ajan olevan loppu, huomaa että tekstiä on vaikka kuinka.

Ja miten hienoja tekstejä. Asiaan kuuluu, että luemme toistemme tekstejä ja keskustelemme niistä, arvioimme ja opimme. Eniten oppii, kun lukee toisten kirjoitusta samasta aiheesta.
Ja kuten sanottu, tämä oli vasta johdanto.

Koska nämä ensimmäiset harjoitukset ovat olleet aiheiltaan omasta elämästä ammentavia ja kun toisaalta niitä sitten luetaan toisille, olen havainnut erään hankaluuden: joudun kirjoittamaan kaksi tekstiä tai rajaamaan melko lailla ellen ehdi kahta kirjoittaa. Varsinkin lapsuusmuistot ovat minulla sellaisia, etten niitä tahdo sellaisinaan kurssilaisille tarjota, mutta jotka kuitenkin tarvitsevat "aukikirjoittamisen". Vaikea selittää. Ikään kuin sensurointia, tai valikoimista.

Sitä on vaikea tehdä yhtäkkiä lennossa, kun asiat tulvivat mieleen ja haluaa kuitenkin kirjoittaa rehellistä, hyvää tekstiä.

No, kaksi päivää meni kuin siivillä ja nautin myös kaikista käymistämme keskusteluista. Huomaan kaivanneeni erityisesti keskustelua. Koirista ei ole juuri apua siinä suhteessa, vaikka ovatkin seurallisia.

Tänäänkin tehtiin yhdessä lumitöitä. Lunta on eilisillan jälkeen tullut taas kymmenisen senttiä, ja mun oli pakko siirtää sitä vähän sopivampiin paikkoihin, jotta karvajalat voivat kulkea. Ne paarustivat koko armaan ajan mun takanani kun työnsin polkuja puhtaaksi. Kun halusin todella sen lumen tuonne puutarhan puolelle jottei se sulaessaan aiheuta vedenpaisumusta portaiden eteen, niin sitten mentiin polulla edestakaisin ja peräkanaa. Ensin minä edellä ja koirat perässä, kunnes kola oli täynnä lunta, sitten koirat edellä ja minä kolan kanssa perässä kunnes saatoin kääntyä ja tyhjentää kolan. Ja taas...

Vaikkei viikon tehodieetti muussa asiassa ole tuntunutkaan, niin lumityöt loppuivat lyhyeen. Polut jaksoin puhdistaa, mutta sitten tuli niin väsy että piti tulla sisälle. Teen loput huomenna.

Siirryin vatsani suureksi iloksi takaisin kotiruokaan, mutta yritän pysytellä edelleen pienissä annoksissa ja säännöllisessä ruokailurytmissä. Nälkä ei ole eikä mieliteotkaan vaivaa, mutta olo on parempi. Eikä ihme: lueskelin vielä dieettipaketin kyljestä tarkemmin tuoteselosteita, ja melkein kaikissa pusseissa oli soijaa. Ilmankos vatsa valitti.

Huomenna varaan toipumispaikan ja puolilta päivin raahustan mäelle tv-esiintymiseen. Yle kuvaa traileria uuteen sarjaan joka kertoo rakennussuojelusta. Walo pääsee malliksi. Pitää hakea haalarit ylle ja rukkaset käteen. Ja Walo-merkki rintaan.

perjantai 29. tammikuuta 2010

vaikea päätös

Olen tänään selvitellyt sairaalanjälkeistä elämääni. Kirkonkylän kuntoutuslaitoksessa olisi yksi paikka vapaana. Vuorokausimaksu on satasen kunnes selviän ilman apua, sitten se on parikymppiä halvempi.
Sairaskassa korvaa muutaman päivän, Kela ehkä jotain, mutta loput jää itselle.

Se lottovoitto olisi nyt enemmän kuin tarpeellinen.

Eihän se kallista ole, kun ajatelee, mitä sillä saa. Asunnon, ruoan, palvelut. Mahdollisuuden kuntoutukseen, jonka sairaskassa kyllä korvaa. Siellä on nettiyhteys, joten voin tehdä töitä koko ajan. Tikkien poistamisen jälkeen pääsen saunaan vaikka joka päivä, ja uimaankin kun kykenen. Se on keskellä kylää, joten ystävät voivat käydä ja minäkin pääsen helposti liikkumaan.

Neljästä viikosta joutuisin maksamaan reilut pari tonnia. Ihan kohtuullinen summa. Ei kummoinenkaan raha jos pitäisi lomailla kuukausi.

Vaan sepä ei olekaan lomaa.

Ajatus kuntoutuslaitoksesta tökkii. Tiedän paikan, olen siellä käynyt ja siellä on ihan viihtyisää, mutta sittenkin. Pari viikkoa menee hyvin, sillä sen ajan olen melko raihnas, mutta pitemmäksi aikaa?
Se on kuitenkin ainoa mahdollisuuteni. Ajatukseen pitää vain totutella, ja maanantaina varata se paikka.

Neljän päivän kuurin jälkeen en ole laihtunut tippaakaan, ei edes paino ole pudonnut. Jauhoateriat turvottavat, varsinkin äklöt pirtelöt ja vanukkaat. Tässä vaiheessa, kun jäljellä on vuorokausi, ykköseksi ovat nousseet liemet, joiden makukin on kohtalainen.
Huomenna on viimeinen lounaspatukka vuorossa, ja sitten pitää siirtyä itsetehtyihin, pieniin kotiruoka-annoksiin.

Syy laihtumattomuuteen on tietysti liikkumattomuus. En varmasti kuluta yhtään enempää kuin sen 800 kaloria, jonka noista pusseista saa. Tosin mulla on joka päivä jäänyt joku annos syömättä. Liikuntaa en oikein voi lisätä, joten laihdutus jatkuu vasta leikkauksen jälkeen.

Oli tyhmää edes kuvitella että tämmöinen onnistuisi, mutta olenpahan kokeillut. Olen yhtä kokemusta rikkaampi.
Vanha ystävä kävi aamulla tervehtimässä. Lämmitti sydäntä jutella pitkästä aikaa oikein rauhassa. Tulee niin harvoin nähtyä vaikka muuten pidetäänkin yhteyttä.

Viikonloppu tulee kulumaan kurssien parissa, nukkiksen lisäksi vuorossa on kirjoittamista. Kivaa.

torstai 28. tammikuuta 2010

piippaavat housut

Tein merkittävän hankinnan: ostin ulkoilupuvun. Samalla sain monenlaista uutta tietoa. Mm. ohjeen siitä, miten vetoketju avataan ja suljetaan. Se lappu oli takin helmassa.
Tuo alimmaisena oleva musta lappu taas kiinnitetty housuihin, ja siitä mulle selvisi, että housut piippaa. Tai ei ne varsinaisesti piippaa, en ainakaan ole vielä kuullut, mutta jos joudun lumivyöryyn, ne pitävät jollain laitteella havaittavaa mekkalaa.
Nyt pitää enää selvittää, millä alueilla on turvallista hankkiutua lumivyöryn hautaamaksi, sillä hakulaitteita ei ole joka paikassa, valistaa musta lappu. Ja muistuttaa aiheellisesti, että on paras käyttää järkeä ja huolehtia turvallisuudestaan ihan omatoimisesti, eikä luottaa piippaaviin housuihin. Joo-o.
Mitähän seuraava pukuni osaakaan, kun joskus kymmenen vuoden päästä hankin taas uuden?

Koska Takkupään sukat eivät omaa itsestäänparsiutuvaa uutta teknologiaa, otin aamusella äimän ja taidekursin töppösestä reiän umpeen. Vanhat konstit ovat yhä kelpoisia. Enkä tökännyt sormeeni kuin kerran.
Ja äsken odottaessani kuvien latautumista ratkaisin tuon viereisen ikkunan ongelmankin. Mietin, mitä tummanruskeaa ikkunanrakoon sopivaa mulla olisi, kun en sitä liimapaperia ole löytänyt. Sitten muistin nähneeni parsimalankojen joukossa paksua ruskeaa villalankaa. Kiersin siitä akkunanmittaisen paksuhkon madon ja tukin sen veitsellä rakoon. Siihen loppui suurin traaki ja pelakuu saa levätä. Kyllä tunnen nyt oloni eteväksi.
Elämäni vaikein asia on varmasti avun pyytäminen. Ei sen vastaanottaminenkaan ihan helppoa ole, mutta pyytäminen on ihan kamalaa.
Siinä laittaa itsensä alttiiksi torjutuksi tai hylätyksi tulemiselle, tuo julki avuttomuutensa ja asettaa itsensä toisten hyvästä tahdosta riippuvaiseksi. Kaikki aivan ylivoimaisia asioita.
On tietysti ihan omasta historiastani johtuvaa, että se on niin vaikeaa. Siksikö mulle tulee näitä avuntarvitsemistilanteita jatkuvasti eteen, että oppisin suhtautumaan oikein?
Mulle on ihan helppoa ja mieluisaa olla avuksi toiselle. Teen mielelläni palveluksia, autan ja tuen, jos voin. Mutta itselle en tahdo. En.
Se on ainoa asia, jonka vuoksi toivoisin olevani rikas. Tai edes riittävän varakas, että voisin ostaa tarvitsemani palvelut, eikä tarvitsisi vaivata läheisiä. Vaikkei rahalla saa onnea, sillä saa riippumattomuutta ja se on mulle tärkeä asia.

keskiviikko 27. tammikuuta 2010

synkkä ja myrskyinen yö

Ulkona on myrskynnyt iltapäivästä alkaen. Pelakuu heiluu pöydällä kuin palmut tropiikissa, mutten löydä mistään liimapaperia akkunanraon peitoksi.

Toinen päivä pussiruokinnassa alkoi päänsäryllä. Se toki talttui aamukahvin ja ruisleivän voimalla, mutta jätti jälkeensä hiukan huteran olon. Piti oikein ottaa nokoset päivällä.

Nyt on kyllä vaikka kuinka tyrnevä olotila, kun söin sekä päivällispussin että jälkiruokapussin yhteen menoon. Iltapalaksi olen tällä kertaa säästänyt aamiaspirtelön. Kaikki pitää yrittää kuitenkin syödä, nälkiintyminen ei ole suunnitelmissa.

Tässä voi vielä käydä kuin entisen hevosmiehen suojatille: juuri kun oppi olemaan syömättä niin kuoli. Mun tapauksessa siis kuuri loppuu juuri kun olen tottunut pussiruokiin.

Olin aamulla huomaavinani, että paino olisi pudonnut parilla kilolla. Nestepoistuma on siis melkoinen. Huussinpolku pysyy auki ihan ravaamalla eikä talkkaria tarvita.

Toisaalta on pakko juoda vähän väliä, kun nielu käy tahmeaksi ja suuta kuivaa. Jokin niiden jauhojen koostumuksessa aiheuttaa tämän inhan ilmiön.
Nälkä ei juuri ole, mutta kuten sanottu kevyt olo. Siis päässä, ei puntarissa.

Pitää varmaan saunaankin varustautua vesipullolla.

tiistai 26. tammikuuta 2010

1. päivä on hirresäkin hankalin

Tässä on viikon ruoat. Houkuttelevaa, eikö?

Olen nyt puputtanut näistä pusseista kaikki ateriani. Tosin aamukahvin kanssa söin kunnon ruisleipää. Aamiaiseksi noista pusseista nimittäin valmistetaan pirtelö. Ja lounas on tuo oikeassa reunassa oleva patukka. Siinä on suklaata päällä ja jotain pähkinätahnaa sisus. Siitä tuli kyllä ihan täyteen.

Mun vatsani on järkyttynyt. Se on saanut täytteekseen ennenkokemattoman määrän kemikaaliosastolta, ja nyt se on pois tolaltaan ja ilmaisee paheksumistaan kehittämällä kaasumuodostelmia. Tosin nyt ehtoolla päättelin aivan oikein, ettei ole luottamista kaasun koostumukseen. Ja olin oikeassa: melko vetistä kaasua, oisko ollut ihan nestekaasua?

Ruoan mausta ei tällä viikolla voi keskustella. Röyhtäilen sellaisia myllynsiivouspölyn makuisia palautteita. Välillä suussa maistuu kuin olisi nielaissut koipalloja.

Säästin jälkiruoan iltapalaksi, sillä tomaattiliemi ei ole oikein innostava tuote. Uni vaatii jotain mehevämpää, ja luvassa onkin suklaavanukas. Tosin päivällä nauttimani kasvisliemivälipala oli melko mukiinmenevää. Ihan kirjaimellisestikin.

Mutta kun tämä on laihdutuksen aloituspaketti, niin miksi siinä on kolme kertaa päivässä makeaa? Pirtelö aamiaiseksi, suklaapatukka lounaaksi ja vanukas iltapalaksi ei kuulosta aikuisen ihmisen syömiseltä. Pidetäänkö ylipainoisia lapsellisina? Onko tutkittu, että laihduttaja tarvitsee suklaata, muuten ei tule mitään? Vai onko koko kurjuudesta vain yritetty tehdä vähän hauskempaa?

Vaikka jo tässä vaiheessa hieman kuvottaa, olen aikeissa viedä kokeiluni loppuun. Haluan nähdä, vaikuttaako tämä todella. Nestettä poistuu tietysti ensin melkoisesti, vaikka sitä pitäisi juoda puolitoista litraa päivässä kuurin ajan. Ellen saa migreeniä tai noravirusta muistuttavia oireita, pupellan koko laatikon tyhjäksi.

Yöllä heräsin siinä kolmen maissa ja mulla oli hirveä nälkä. Siinä ei ole mitään ihmeellistä, mulla on aina yöllä nälkä jos herään, ja aamuisin vielä nälämpi.
Makoilin siinä ja mietin, että kun ei ole aamulla kiire nousta ja nytkin on joka lailla hyvä olla (paitsi nälkä), niin mikä tässä on köllötellessä. Siihen taas olin nukahtanut, onhan semmoinen tyhjästä nautiskelu tylsää ja unettavaa.

Muutenkin olen ollut virkeä. Ajelimme tänään naisissa kaupunkiin shoppailemaan ja hakemaan pyykkini. Sen jälkeen kokoustimme kirjamessujen suunnittelussa kolmisen tuntia ja nyt olen saanut kaikki uunit lämmitettyä.

Kotiintullessa neiti Sievänen ilmoitti, että tankki alkaa olla tyhjä. Kurvasin asemalle, mutta kas, bensatankin korkki oli jäätynyt kiinni. Keksiikö kukaan, miten sen saisi sulatettua? Ei vissiin parane tulitikkuja raapia just siinä kohtaa...

maanantai 25. tammikuuta 2010

vaihtoon menee

Kahden kuukauden päästä leikataan. Muu ei nyt auta kuin alistua. Kun leikkaus on ainoa vaihtoehto, halusin sen niin pian kuin mahdollista. Se on kaksi kuukautta.

Olipa taas kaikenlaisia persoonia liikenteessä. Sairaalan odotushuoneissa kyllä näkee ja kuulee kaikenlaista. Osa on ihan ammattilaisia sairastamisessa, muistavat osastojen numerot ja kanttiinin aukioloajat, jopa toistensa diagnoosit ja lääkityksen.
Toiset taas pitävät tarkkaan vaarin, että kaikki ymmärtävät heidän olevan vain tilapäisesti vaivoissa. Ihan vaan käymässä, terveeksi hankkiutumassa. Sporttilehti kainalossa ja kämmenmikroa naputellen.

Oma lukunsa on saattajat. Tänään oli pyörätuolissa istuvalla papalla nuorehko nainen saattajana. Kovaan ääneen ja koko ajan hän purki epävarmuuttaan, kommentoi mennen tullen kaikkea ja kaikille. Vielä ennen poistumistaan nainen ilmoitti papalle (ja siinä samalla kaikille muillekin) käyvänsä vessassa. Parkkeerasi papan pyörätuolin käytävälle, lukitsi pyörät ja vannotti useaan kertaan pappaa poistumasta minnekään. Oven sulkeuduttua naisen jälkeen pappa tokaisi: Vissiin lähtisin tansseihin...

Mulla on nyt sopivasti aikaa järjestää asiat, hommata tarvittavat apuvälineet ja ajankulua toipilasajalle. Kotiin tulen heti kun kykenen liikkumaan yhdellä krykällä.

Aloitin kuulkaa juur tänäpäivänä tiukan laihdutuskuurin. En ole elämässäni kokeillut, mutta nyt meinaan: ostin semmoisen paketin laihdutusruokajauhoja. Viiden päivän kuuri. Jospa sillä pääsisi alkuun.

Yhden sopan jo pistelin liiveihini. Kamalaa litkua. Mutta eikös lääke ole aina pahaa? Jos ne jauhoruoat olisivat oikein herkullisia, niin minähän söisin ne heti ehtoolla. Parempi, ettei niin tee mieli niitä puputtaa. Muuta ei kaapissa sitten olekaan.

Mulla on semmoinen luonne, että tämänkaltainen yritys voi hyvinkin onnistua. Ja jos paino lähtee kunnolla katoamaan, saatan jatkaa vaikka kuinka. Kunhan ei tule surua.
Kun siihenhän pitää syödä. Mutta jatkossa siirryn taas oikeisiin ruokiin, ja jauhot saavat jäädä, tuli surua tai ei.

Ajatuksena olisi päästä eroon syksyn aikana kertyneestä viidestä kilosta, mutta en panisi pahakseni, vaikka menisi toiset viisi vanhempia kertymiä. Tuossa jauhodieetissä näyttää olevan reilut 800 kaloria päiväannoksessa, enkä kyllä enempää kulutakaan kun täällä vain istuksin. Kahvista en luovu, mutta pullasta kyllä. Ainakin aluksi.

Oikeastaan kovin huonot ohjeet tulivat paketin mukana. Jossain sentään luki, että jos haluat pureskella, valitse sokeritonta purkkaa. No, niin alas en sentään aio vajota.

Eli ainaisen valituksen aihe tulee lähiaikoina olemaan jauhoruokavalio ja sen lieveilmiöt.
Ettäs osaatte varautua.

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

kalsaripaja toimii taas

Olen ommellut taas, tällä kertaa karamelliyökkärit ja toipilashousut.
Kaivellessani ompelukonetta näkösälle silmiini osui näin kauniita vetoketjuja:
Mitähän varten lienen ne hankkinut? Nyrkillinen terenauhaa oli samassa säilössä. Alla oleva kangas on ostettu yökkäreitä varten, ainoa kaupan valikoimista jossa voisi kuvitella esiintyvänsä. Yksiväriset olisivat liian tylsät. (tylsä saa siis olla, kunhan ei mene liiallisuuksiin)

Nuo toiset, toipilaspökät, ovat sellaista valmiiksi vuorattua, jota käytetään pikkulasten pukimiin. Malli on sama kuin yökkäreissä, sillä leikkauksen jälkeen ahterini tulee olemaan kaksinkertainen enkä kykene taipumaan ihmeellisempien trumppvärkkien pukemiseen. Materiaali on pehmeää ja värit mitä sattuu, mutta uskon niiden palvelevan tarkoitustaan.
Hyvät kanssaihmiset ovat elämän suola. Runonkirjoittaja tarjoutui safööriksi huomenna sairaalakeikalle, josta kauniista tarjouksesta lämmin kiitos. Yritän selvitä itse, koska joudun lähtemään anivarhain ja ajelemaan kahteen eri sairaalaan. Jos näyttää mahdottomalta, palaan asiaan kello kuusi :D
Myös eilinen kirjoitukseni on herättänyt myötäelämistä. Se lämmittää sydäntä. Isä-ilmiön ikä tuli katsottua eilen väärin. Ukko oli täyttänyt sata viime kesänä. Olen siis varsin pitkäikäistä sukua molemmilta puolilta. Ehkä.
Päivä on mennyt ihan huomaamatta ommellessa. Vaivasin myös telkkaria katsoessa perusmassoja massaruokia varten. Siis nukkisjuttuja.
Tällaiset joutilaat sunnuntait ovat mukavia.
Ainoa keskeytys tämän itsekseen kuluneen päivän aikana oli satunnainen kyselijä. Hän halusi tietää, onko naapuritalo juuri se talo, joka oli syksyllä myytävänä. Kerroin, että samasta talosta puhutaan, mutta myynti on kuulemma peruutettu. Kaveri oli vähän harmistuneen oloinen. Minä en niinkään. Olisin voinut saada hevosmiehiä naapuriksi.

lauantai 23. tammikuuta 2010

orpo

Aamun lehdessä oli kuolinilmoitus, yksi muiden joukossa. Mies, joka äitini hiukan epäluotettavien puheiden mukaan oli isäni, on kuollut 9o-vuotiaana.

Näin siis olen lopullisesti menettänyt mahdollisuuden tutustua häneen. En tosin koskaan ole moista tosissani suunnitellutkaan, ellen sitten joskus uhmaikäisenä silloisen kurjuuden keskellä.

Minulla on hänestä yksi kuva. Tunnistan siitä hymyn, itselläni on muutamassa lapsuusajan kuvassa samanlainen. Muuten sekä kuva että ilmoitus lehdessä jättävät mieleni tyhjäksi.

En osaa kuvitella, millaista olisi, jos olisin elänyt oikeassa perheessä. Jos olisin aina ollut hyväksytty, yhdenvertainen perheenjäsen. Olisiko isäni hyväksynyt minut, vaikkei äiti sitä tehnytkään? Pitänyt minusta? Arvostanut jopa?

Enää sillä ei ole väliä, mutta on ollut aikoja, jolloin tuo kaikki olisi ollut tarpeen. Minulla oli isän sijasta Saimi-täti, joka kannusti ja tuki. Häntäkin opin ymmärtämään vasta vuosia kuolemansa jälkeen.

Mielessäni herää monta kysymystä: tietävätkö isäni lapset olemassaolostani? Onkohan hänellä muita kaltaisiani lapsia? Pohtivatko muut isänsä kuoleman jälkeen tällaisia, vai onko kaikki aina hyvin kunnes toisin todistetaan? Olisiko minulla mitään sanottavaa sisar-tai velipuolilleni?

Minulla on yksi sisarpuoli, joka on eräs parhaista ystävistäni. En koskaan ajattele häntä puolena, vaan aina siskona. Mahtavan hieno ihminen.
Epäilemättä nämä tuntemattomat sukulaiseni ovat myös mukavia. Ehkä eivät kuitenkaan riemastuisi, jos kävisin esittäytymässä. Ja miksi menisinkään, viidenkymmenen vuoden jälkeen?

Elämä jatkuu kuten ennenkin. Nukkiskurssilaisista jäi tänään pois kaksi. Me muut jatkamme. Tänään teimme hyllyjä ja myyntitiskejä. Kurssilaisilla on hienoja suunnitelmia ja ideoita. Se on hyvä, sillä itselläni on tällä hetkellä oivallukset hakusessa.

Tältä siis tuntuu olla orpo(piru).

perjantai 22. tammikuuta 2010

sisältöjä

Edellisehtoona nykäisin laukustani ylläolevan koosteen. Yhdellä vetäisyllä, jolla luulin saavani kulttuurihuoneen avaimet käteeni, tuli mukana kaksi muistitikkua nauhoineen, heijastin (Runonkirjoittaja tunnistanee), pikkuruinen kuusiokoloavain ja tuollainen nipistin seteleitä/kuitteja varten. Ryjähimmeli. Väsky ei sanottavasti keventynyt, sinne jäi vielä tutkimaton määrä irtainta omaisuutta.
Asia on ajankohtainen, ainakin Vilukissi on blogissaan pohtinut naiseläjän mukanaan kuljettaman tavaran laatua ja määrää. Jään toiseksi vain huulirasvojen määrässä ja siinä, että mulla on kassissani ainoastaan muistikirja (lähes täynnä) ja samankokoinen päivyri, ei muuta kirjallisuutta.

Elämästäni sen sijaan tuntuu sisältö kadonneen kokonaan. Onneton odottaja kun olen, elän nyt vain tulevan leikkauksen aiheuttamassa ahdistuksessa. En haluaisi nyt keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen, että voisin aloittaa kuntoutuksen uudelleen.Päästä äkkiä jaloilleni ja saada muuta ajateltavaa.

Olin eilen matkamessuilla. Lähdin, vaikkei se ehkä ollut viisasta. Pääsin hetkeksi pois eikä harmi ollut päällimmäinen mielentila. Yritin keskittyä ruotimaan messuosastojen ratkaisuja ja onnistuinkin keräämään muutaman hyvä esimerkin.

Tänään se kostautui. Olin kovasti menossa röntgeniin, mutta en vaan sitten kyennytkään. Kävely on vaikeaa, eikä autolla ajo olisi ollut yhtään helpompaa. Oli pakko nöyrtyä soittamaan ja pyytämään uutta aikaa maanantaille. Menen sitten vaikka taksilla, ellen muuten pääse.
Mukava hoitaja haeskeli sopivaa aikaa monestakin sairaalasta, kunnes sitten onnisti. Lääkärin vastaanottoa ei voinut siirtää, ja niinpä menen maanantaina ennen sian pieremää kuvattavaksi kantasairaalaan.

Lilli kotiutui tänään ja on kovin vaisu. Nukutusaineen haihtuminen kestää useamman tunnin, vaikka piikillä saadaan otus hereille ja jaloilleen muutamassa minuutissa. Tunnen olevani ikävä ihminen sen elämässä ja lupaan ettei tämä toistu. Kunhan tulisi tyydyttävä tulos kaiken tuhtaamisen jälkeen.

Makoilu viltin alla houkuttaa. Taidan kiivetä säälimisasentoon ja syventyä Kaari Utrion Kiilusilmä feministiin. Ellen sitten vaihda P.D.James'iin.

En silti haluaisi tästä tilanteesta pois, tahtoisin vain sen olevan pian ohitse. Siinä on suuri ero.

tiistai 19. tammikuuta 2010

jälkiä

Talvella lumiseen aikaan tulee ajatelleeksi jälkiä. Tietysti, koska silloin niitä eniten näkyy.
Aamuisin voi nähdä, minkälaista elämää pihalla on yön pimeydessä ollut. Useimmiten ne ovat pienten siimahäntien ja joskus myös kissojen jälkiä, toisinaan orava on hätääntynyt muuttamaan majaa öiseen aikaan ja onpa näkynyt kärpänkin jäljet.

Huvitti aamulla, kun huomasin omien jälkieni olevan pikkulaan päin hätäisiä, lyhyellä askeleella paineltuja, mutta takaisin tullessa olin jo harpponut huomattavan rentoutuneena varsin pitkiä askelia.
Naapurin emännän jalanjäljet tunnistan aina, sillä hänen kenkänsä kärjet tapailevat toisiaan ja vetävät askeljäljen eteen pitkän viirun.

Mulla mahtaa pikkulanpolku jäädä kohta jäljittä. Sairaalasta soitettiin ja pyydettiin kuvalle jo perjantaina, lääkäriajan antoivat maanantaille. Taitaa tulla lähtö nopeammin kuin osasin odottaa.

Oikeastaan en ole harmissani niinkään omasta puolestani, vaan enemmänkin kaikkien askareideni puolesta. Olen mukana niin monessa hankkeessa, ja muutama on jopa minun varassani, että tästä korjausleikkauksesta aiheutuu melkein kohtuutonta haittaa usealle taholle. Lisäksi jään sivuun monesta itselleni tärkeästä asiasta, mikä harmittaa vielä erityisesti.

Taidan nyt kiivetä hetkeksi mummun sänkyyn ja vajota itsesääliin. Siitähän ei loppua tule, kuten tiedetään, ja se on myös hyödytöntä, mutta nyt tuntuu olevan sellainen tarve. Kun oikein säälii itseään, siis oikein urakalla, se alkaa tuntua naurettavalta ja sitten taas kykenee tekemään asioille jotain. Joudun joka tapauksessa odottamaan taas tuloksia, joten voin käyttää osan aikaa säälimällä itseäni. Sitten on sekin tehty, eikä kenenkään muun tarvitse vaivautua.

Sitä paitsi kiukuttelu on tylsää ja pitemmän päälle yhtä tehotonta.

maanantai 18. tammikuuta 2010

vähän perässä

Matalalentoa tämä elämä taas. Yhtäkkiä hirmuisesti kaikkea, tulemista ja menemistä ja tapahtumia. Ei mitään kamalaa, mutta koko ajan jotain.

Perjantai oli työpäivä ja erityisesti kokouspäivä. Ensin sorvaamolla kaksi kokousta, sitten illalla kaksi. Olin melko väsy ehtoolla.

Lauantaina oli sitten kurssipäivä. Kesken luovan kirjoittamisen kurssia kävin omalla kurssillani ja taas takaisin kirjoittamaan. Nukkiskurssi lähti käyntiin tyydyttävästi, kaikille saatiin aihe ja ensi kerralla aloitetaan hyllyjen pykääminen.
Kynäily taas oli justiinsa niin antoisaa kuin olin odottanutkin. Meitä tuntuu olevan mukava ryhmä, melko suuri ja värikäs. Muutama ennestään tuttu joukossa.

Sunnuntaina oli kulttuuripäivä. Ensin kuusi tuntia kynäilyä ja sitten barokkikonserttiin. Sohvi on ollut kiltti ja kärsivällinen, ja olen vähän hyvittänyt sille näitä pitkiä yksinoloja.

Tänään on ollut koko päivä työtöitä. Piti ehtiä siivota ja vähän nukkistella, mutta toisena päivänä sitten. Huomenna aloitetaan taas pienoismallin tekeminen, keskiviikko on taas lähityöpäivä.

Perjantaina sain vihdoin kuulla magneettitutkimuksen tulokset. En olisi kyllä välittänyt kuulla juuri sellaisia asioita. Kävi nimittäin ilmi, että titaanipinnoite on alkanut murentua, ja metallihituset nivelpussissa aiheuttavat tulehduksen.

Hoidoksi ei riitäkään jänteen katkaisu, vaan ilmeisesti koko nivel on uusittava. Huoh.
Miten helkkarin huonoista materiaaleista ihmisen varaosat voidaan valmistaa? Jotain sekundaa, kellomaakarin romuläjästä ostettua vissiin. Ilmankos se vinkuu ja paukkuu kävellessä.

En ole ehtinyt vielä kunnolla murehtia koko asiaa, enkä aiokaan. Miksikä se siitä muuttuu. Kaikenlaista käytännön harmia siitä tulee, koiranhoito- ja asumismurheita, mutta suren niitä sitten kun aika on. Nyt vain kiukuttaa.

Aion joka tapauksessa lähteä talvilomalla Leville, ellen ole silloin jo leikkurissa. Vaan tuskin olen, jonot lienevät pitkät ja etenevät hitaasti. Jos nyt ihmettelette, miksi lähden Lappiin kun en kykene kunnolla edes kävelemään, niin kerron: se on mulle luksuslomaa. On vesijohto, keskuslämmitys ja sähkösauna, paljon lunta ja kaukana kaikesta. En minä niin ihmeellisiä tarvitse lomallanikaan.

torstai 14. tammikuuta 2010

Mikä ihme

..siinä on, ettei enää saa kuollakaan kuinka sattuu? Pitäisi kuolla niin kuin on hyväksyttävää, kukahan senkin sitten määrittää?

Aamun lehdessä oli otsikko "Yhä useampi vanhus kuolee pakkaseen" Ensin mulle tuli mieleen, että niinkuin pakastimessako, ja että mikä ihme se on, jos sinne.. Uutisesta ei sitten ihmeemmin selvinnyt pointtia, paitsi että yli 80-vuotiaiden paleltumiskuolemat on lisääntyneet viime vuosina. Siis 2008 ja -09. Tuplaantunut 1970-lukuun verrattuna.

Onko kuoleminen tavalla tai toisella ainoa uutiseksi kelpaava aihe? Kaikkihan me kuollaan, yli 80-vuotiaat siinä kuin muutkin. Vai oliko uutinen tarkoitettu pieneksi mukavaksi palstantäytteeksi ja nippelitiedoksi?

Kun Haitissa on maanjäristys, tärkein seikka on tiedottaa, oliko kuolleiden joukossa suomalaisia. Eikö? Aha, pienempi fonttikoko riittää.

Ja entäs tämä helkkarin pandemia? Lääketehtaiden käynnistämä juttu, sanon minä. Joka vuosi ihmisiä kuolee flunssakaudella ja flunssaan. Nyt kun koko pandemia taitaa kuolla sauhuun, valtiot ovat ihmeessä tilattujen rokotteiden kanssa, joita kukaan ei halua. Joista ei ihan varmasti edes tiedetä, tehoavatko ne ja minkälaisia sivuvaikutuksia niillä on. Lääketehtaat eivät ota vastuuta rokotteista eivätkä tietenkään hyväksy tilausten peruutuksia. mm. Ranska on tilannut väkilukuun nähden puolitoistakertaisen määrän rokotetta, jonka on tähän mennessä ottanut vissiin 5 % väestöstä. Eikä se ole ainoa valtio, jossa on hiukan ylivarmistettu.

Poikkesin aiheesta, mutta välillä keittää kun ihminen luulee voivansa tai luulee että pitäisi voida hallita kaikkea. Kuten sairastumista ja kuolemaa.
Kuoleminen on hyväksyttyä vain, jos se tapahtuu sairaalassa, sopivasti urhoollisen sairastamisen jälkeen. Taudinkin pitäisi olla jokin neutraali, joka ei aiheuta kanssaihmisissä ahdistusta. Siis ei mitään sellaista, mikä voisi osua omalle kohdalle tai tapahtua odottamattomasti.

Ainoa poikkeus on liikennekuolema, jota nykyihminen on alkanut pitää normaalina. Ja sota tai luonnonmullistus jossakin sopivan matkan päässä olevassa maassa, jossa ei ole mukana suomalaisia.

Sensaatiomainen uutisointi on tehnyt onnettomuuksista kansanhuvia aivan kuten julkiset teloitukset muinoin. Asenne on toinen, nyt kauhistellaan ja surkutellaan joukolla mutta ollaan salaa kiitollisia, ettei osunut omalle kohdalle. Ihmepelastuminen on sitä, ettei ollut mukana tai muuten paikalla, vaikka olisi voinut melkein olla.

Läheisen kuolema on ikävää ja aiheuttaa surua. Olen kuitenkin aivan immuuni nykyaikaiselle kollektiiviselle surulle, ja minua suoraan sanottuna ärsyttävät hautakynttilät joita nykyisin tuodaan onnettomuuspaikoille. Kenen ahdistusta sillä lievitetään? Vai onko oma elämä niin köyhää, että pitää umpivieraan ihmisen kuolemasta saada siihen sisältöä?

Saarna päättyy tähän.

Kahvit on tänään keitetty kannuun, eikä muutenkaan ole tapahtunut mitään ihmeellistä.

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Tein sen taas

Latasin kahvinkeittimen päiväkahvia varten ja katselin samalla telkkarista tohtori Kiminkistä. Hauska heppu. Aioin pitää tauon ja istua kahvikupin kanssa keinutuolissa seuraten Kiminkisen puuhia. Vaan ei.
Kahvit olivat pöydällä. Kannu oli siinä vieressä. Onneksi asun yksin. Prrr...

Mitäs muuta kuin uusi lataus, kannu paikalleen ja nyt on kahvi kupissa. Mutta tulee kalliiksi jos joka kerta kuluu tuplasti kahvia ja kaksi suodatinpussia. Saisko siihen vekottimeen jonkin hälyttimen, joka piippaa kun kannu ei ole paikallaan?

Miksi se ei ollut paikallaan, johtuu tietysti minusta. Kaadoin aamupäivällä kannun tyhjäksi, mutta keittimen levy oli vielä niin kuuma, etten voinut lykätä tyhjää pannua siihen vaan laitoin sen keittimen viereen. Ja koska en tarvitse kannua veden mittaamiseen keittimen säiliöön, en siinäkään vaiheessa huomaa sen puuttumista. Selitys on yksinkertainen muttei estä asiaa tapahtumasta uudelleen. Puusilmä mikä puusilmä.

Harvinaisen kiireinen päivä. Aamulla ani varhain lähti Lilli verikokeeseen, sillä sen tulevien pentujen isä on jo aikoja kuollut, ja jäisen siemenen istutus on oikea suururakka, kellontarkka toimitus joka pitää monin tavoin valmistella. Olen hiukan epäilevä moisten hankkeiden suhteen, ja ellen luottaisi kasvattajan arvostelukykyyn en olisi suostunut ollenkaan. En tiedä, koska saan koirani takaisin, toivottavasti pian.

Toinen epeli tuli eilen kotiin ja on todennäköisesti tukevasti raskaana. Se on ollut koko päivän väsynyt ja hukkaantuneen oloinen, kun joutuu olemaan yksin. Tai siis mun kanssani. Sohville tekee ihan hyvää olla vähän aikaa ilman emoaan, itseluottamus lisääntyy ja oppii vähän itsekin katselemaan ympärilleen ettei aina tarvi seurata emon esimerkkiä.

Illalla pitää mennä lautakunnan kokoukseen. Onneksi, sillä muuten en jaksaisi lähteä minnekään ja ruoka on loppu. Kaapissa on suunnilleen valo ja hyllyt. Mutta ilman kokousta yrittäisin sinnitellä hapankorppujen ja pakastemarjojen avulla huomiseen. Tai ylihuomiseen. Tai...

Ehkä mulle ei sovikaan tämä etätyö? Jospa tulen ihan höperöksi ja alan piiloutumaan kun kuulen ihmisääniä? Muutun peikoksi? Se olisi kyllä kivaa, luulen. Paitsi jos kasvaisi häntä.
Äskeisen luonto-ohjelman mainoksesta tuli mieleeni, että sellainen pitkä, tahmea kieli kuin sammakolla voisi olla kätevä. Ylettyisi ottamaan pullaviipaleen vaikka minkämoisessa ruuhkassa eikä tarvitsisi tahria sormiaan mihinkään tahmeaan. Vips vaan ja herkut olisi suussa.

Ihan oikeasti, nyt tuntuu että on paras lähteä jonnekin ihmisten pariin. Päässä viiraa.

tiistai 12. tammikuuta 2010

ehtoolla

No niin, tämä oli tilanne seitsemän korvissa. Hiottu ja kokoonliimattu sohva, kaksi tuolia ja pöytä sekä lisäksi hiottu yhden kalusteen osat.
Tässä samat kamat pintakäsiteltynä. Sutaisin niihin saunasuojaa, sävy on Lämpökäsitelty puu :) Mietin värikauppaan lähtemistä, mutta tuo saunasuojan sävy on oikeastaan kaunis, vaikkei kuvasta välitykään. Yhtään en tiedä, ottaako lakka siihen kiinni, mutta lakkaan kalusteet huomenna ja kiinnitän pehmusteet.
Peilin ja sivupöydän osat on myös maalattu kertaalleen, liimaan ne huomenna kasaan ja otan kuvan.
Huh, mikä homma. Koko ilta meni ihan huomaamatta. Koirat nukkuivat lorvarin lattialla ja kävivät välillä mörköjä karkottamassa. Mun piti mennä tänään saunaan, muttei sitä nyt enää. Huomenna kokouksen jälkeen sitten.

Kuvat on huonoja, maidossa liottaminen ei parantanut kameraa yhtään. Pitäisi varmaan panostaa parempaan vekottimeen.

ehtoopäivällä

Heti paketin avaamisen ja aamupäiväkahvien jälkeen siirryimme Varman kanssa lorvikamarin puolelle. Pöytä oli tehty hetkessä, seuraavaksi on vuorossa sohva.
Varman hauska kehto/tuoli-yhdistelmä valmistui myös nopeasti. Tämmöinen olisi käytännöllinen oikeastikin. Oikea fammun salainen ase :)

Sohva vaatii melkoisesti hiomista, ennenkuin se miellyttää vaativaa silmääni. Vähän eri mallinen kuin se, jota itse suunnittelin, mutta kaunis tästäkin tulee.

Tämä hopeinen kahviastiasto on heräteostos, mutta kyllä neidit ovat sen ansainneet. Kunhan nyt vielä valaisimet saapuisivat, niin voisin laittaa kalusteet takaisin ja nukkis olisi himpun verran lähempänä valmista.
Sorruin kuitenkin tilaamaan Minimunduksen biedermaierit, vaikka tarkoitus oli tehdä itse ja osa oli jo aloitettukin. Mutta, kuten Varmalle sanoin, en ole mikään sarjatyön tekijä ja tekemistä näissäkin on ihan tarpeeksi.
Samassa paketissa tuli myös kaikenlaista pientä, joka esiintyy molempien kuvissa myöhemmin. Ja muutama paketti Fimoa, joten ruokakokeilutkin voivat taas jatkua. Osa tilauksesta tulee jälkitoimituksena. Se tarkoittaa että meillä on vielä toinen tällainen aamupäivä tiedossa.



Tintin kuvia

Otin eilen urakalla kuvia töyhtötiaisesta. Tuo otus keskellä kuvaa ei kuitenkaan ole töyhtis, vaan sinitintti, joka jahtasi kohteeni tiehensä. Kuten huomaatte, meillä on vielä omenoita puussa.
Tässä oli myös ihan varmasti töyhtötiainen, kun otin kuvan. Enhän muuten olisi kuvannutkaan sireenipuskia salin ikkunan takana? Kymmenen pistettä ja tiaismerkki sille, joka kuvasta tiaisen löytää. Minä en löydä. Vielä minä onnistun....

Ja kuulkaa, niistä yökkäreistä tuli justiinsa semmoiset kuin piti. Ne ovat ihan kamalan rumat, mutta ah, niin pehmoiset ja hyvän malliset. Kun nykäisen ne jalkaani, mieleen tulee lähinnä Obelix :) Tuli siis asiaa kangaskauppaan.
Odottelen tässä Varmaa, että saadaan paketti auki. Luvassa on siis paljastuksia ehtoopäivällä.


maanantai 11. tammikuuta 2010

maanantaimietteitä

Jotkut päivät ovat hauskempia kuin toiset. Tänään on hauskempi, kuten kuvasta näkyy. Kortti jälkikasvulta Jaappanista ja pakettikortilla saa viime tiistaina tehdyn tilauksen saarivaltiosta. Lupasin olla avaamatta pakettia ennenkuin Varma on paikalla, mutta kyllä tulee olemaan vaikeaa.

Tupaan on perustettu ompelimo. Löysin kätköistäni flanellinpalan ja päätin tehdä yökkärit (=yöpuvunhousut). Vanhasta muistista ja kaavat sanomalehdestä. Näissä ei onneksi ole väliä istuvuudella, kunhan pysyvät jalassa aamukahvin ajan. Ja kuka mua kattelis...
Olen ihan koukussa flanelliyökkäreihin. Ne olivat pakkasella kerrassaan ihana varuste. Jos nuo onnistuvat, saatan sijoittaa euroja johonkin kauniiseen kankaanpalaan ja tehdä toiset. Noista ei nimittäin tule kauniit, mutta tuleepahan tuokin kangas käyttöön. Mistä ihmeestä se lienee tullut?
Tässä istuu vieraileva rouva Myy. Hänelle on laitettu ikkunan eteen liinavaatearkulle pyyheliina jotta hän saa odottaa kotiväkeä saapuvaksi. Omat koirathan meillä ei hypi edes penkille tai tähän arkun päälle, mutta Myyllä on aina ollut lupa.
Mieli on edelleen hajanainen ja aika kuluu kuin sumussa. Olo on kuin tsunamia odotellessa. Tai ukonilman edellä. Nyt on vielä rauhallista, mutta kohta rytisee. Kokoukset ja kurssit alkavat. Olin unohtanut, että ilmoittauduin luovan kirjoittamisen kurssille! Muistin sen aamulla ja se alkaa jo ensi lauantaina. Joo-o.
Pakkasen putoaminen tuntuu jotenkin huijaukselta. En ole koskaan tykännyt suojasäästä, ja veikkei nyt vielä ollakaan suojan puolella, tuntuu kuin talvi olisi sekundaa nyt kun kireimmät pakkaset menivät. Kaunista toki on, kun lumen lisäksi pensaissa on kuuraakin, mutta ulos mennessä tunne on jotenkin tyhjä, luopunut.

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

paluu arkeen

Ystäväni Käpytikka esittelee lintulaudan tarjoomuksia, kuvassa keskikokoinen auringonkukansiemen.
Tikat kävivät viime viikolla kiivasta ilmataistelua, eivät ilmeisesti mahdu samalle lintulaudalle molemmat. Toinen istui jälkeenpäin omenapuussa höyhenet pörrössä, sen jälkeen sitä ei ole näkynyt. Tämä yksilö asuu kanakopin takana puunkolossa ja on jo monivuotinen naapuri.

Sinitiaisten mafia päsmäröi ruokintapaikoilla. Molemmilla lintulaudoilla on enemmistö sinitinttejä, eivätkä ne ole ollenkaan yhteistyökykyisiä. Varsinkin tänään kun ilma on vähän lauhtunut, ne eivät suvaitse lainkaan muita lintuja.
Viherpeippo on sen verran isompi, ettei se juuri hätkähdä sintin syöksyjä vaan istuu paikallaan ja keskittyy siementen kuorimiseen.
Pikkuruinen kuusitiainen on toinen, jota sintti ei saa häädettyä. Se pyrähtää sintin ympäri ja istuu samalle paikalle takaisin, eikä sintti voi mitään. Muut linnut kyllä säikkyvät, jopa mustarastas. Se on tainnut kyllä heittää henkensä, koska sitä ei ole näkynyt muutamaan päivään.
Olenko muistanut esitellä ihanaa puukkoani? Pieni, terävä, käteensopiva. Lorvikamarin puusohvaan en ole sitä kokeillut, vaikka pinta saattaa siltä vaikuttaa. Se on ollut maalinpoiston kohteena, mutta vienyt ilmeisesti osittaisen voiton. Minun puolestani se saa jäädä tuollaiseksi.

En ole ollut niin turhantarkka muidenkaan kohteiden suhteen. Mielestäni esineessä ja rakennuksessa saa näkyä sen historia.



Toinen ystäväni, lorvikamarin lämmönlähde. Vaatii lämmetäkseen pikkuruisia puita, mutta on tehokas. Samalla keitetään teevettä projektiväelle.
Nyt se taas alkaa, arki. Pienoismallia on tehtävä jotta se olisi valmis kesäksi, nukkiskurssi jatkuu viikon päästä ja omatkin jutut ovat muhineet toteutusasteelle. Paketti Englannista on jo tulossa, sen sisältö antaa puuhaa pitkäksi aikaa. Ja työtyötkin ovat kiivaimmillaan alkuvuodesta.

Sohvi lähti häämatkalle eilen. Sulhanen vaihtui lennossa, viime hetkellä aiottu ylkä sai tulehduksen ja paiseen intiimialueelle, ja putosi ranking-listalta. Varamies astui remmiin, niin sanotusti.
Vaihturiksi sain kasvattajan koiran hoitoon, joten kaksi koiraa pyörii jaloissa edelleen. Hoidokki on vähän allapäin, vaikka on ennenkin ollut meillä ja kaverikin on tuttu. Istuu ja katselee ikkunasta, josko pian tulisi hakija.

torstai 7. tammikuuta 2010

selviytymisiä

Näin yöllä unta että olin ruumisarkussa. Sitten se muuttui laatikoksi, joka laitettiin kiinni, tai siis lykättiin piironkiin sisään.

Ei se mitään ennusta, johtui vaan siitä, että en mahtunut kierimään pitkin patjaa niinkuin yleensä. Jouduin vaihtamaan asentoa paikallani, mistä nivelet ei tykkää yhtään. En sitten paljon muuta nukkunutkaan kuin em. unen ajan.

Tunne laatikossa makaamisesta oli jäljellä vielä aamulla noustessa. Laatikot ovat kyllä mukavia, niissä voi säilyttää kaikenlaista. Kortteja, nappeja, lukuseteleitä, rippikoulumuistoja, hautajaiskutsuja ja vanhoja tätejä.

Pakkaspäivä on kaunis tänäänkin. Kävin kirkolla mutta palasin pikaisesti takaisin lämmittämään. On menossa toinen kierros, illalla kokouksen jälkeen tarvitaan ehkä vielä kolmas. Onneksi on puita riittävästi.

Tässä alkaa tottua siihen, että varpaat ovat koko ajan kohmeessa. Ja kuitenkin minulla on huomattavasti lämpimämpää kuin Maria Kustaavalla, isoisoäidilläni, joka oli tämän talon ensimmäinen emäntä. Silloin oli vielä yksinkertaiset ikkunat eikä lämpöpumpusta tietoakaan. Tällaisina aamuina kuin tänään on vesi ollut jäässä, ja tuvan lämmittäminen on kestänyt kauan. Todennäköisesti lämpötila on päivisinkin ollut viidentoista asteen paikkeilla, jos sitäkään.

Silti hän sai kasvatettua koko seitsenpäisen lapsilaumansa aikuisiksi. Hoiti perheensä ja karjansa. Myös hänen piti rikkoa kaivosta jää, kahlata hangessa, pestä pyykkinsä saunan jälkilämmössä. Hän paistoi leipänsä samassa uunissa kuin minä, nukkui samassa kamarissa, säilytti ruokiaan samassa kontturissa.

Kun sen muistaa, ei tee mieli valittaa niin paljon. Kun vain aina muistaisinkin.

keskiviikko 6. tammikuuta 2010

Hyviä asioita

On niin mukava päivä, että ajattelin jakaa kanssanne sen hauskuudet:

Lintulaudalleni on viimeinkin tullut töyhtötiainen! Monen vuoden odottelun jälkeen se suostuu käymään myös talvella, eikä vain kesäaikaan. En saa sen kurkistelusta tarpeekseni, vaikka jatkuva tiirailu karteenien raosta rasittaakin mustarastasta. Se lähtee karkuun aina kun näkee varjonikin.

Neiti Sievänen läpäisi katsastuksen. Tämä tosin tapahtui jo eilen, mutta mieleni on vieläkin hyvä. Lievitti huonoa omatuntoani siitä, että huolto jäi ihan viime tippaan.

Ulkona on kaunista. Yritän toimeutua ottamaan kuvia, jotta näette, miten kaunista. Takkupää ahkeroi "pinolla", ts. sahaa polttopuita.

Nivelet eivät ole liian kipeät, vain tavallisen -. Mieli on jotenkin hajanainen, ei oikein kiinnity mihinkään. Ajelehdin hetkestä toiseen, ajatus vaeltaa ja aika kuluu välillä nopeasti, välillä ei lainkaan. Odotan yliskamarini asettumista ja nautin vapaapäivästä.

Meillä on Takkupään kanssa hauskaa. Vanhanaikaista, leppoisaa hauskaa. Pelaamme korttia intohimoisesti ja yritämme pitää toisiamme silmällä huijaamisen estämiseksi. Täytyy tunnustaa, että tulen huijanneeksi lähinnä hajamielisyyttäni, ja samasta syystä jään myös kiinni.

Ja viimeiseksi jotain hauskaa odotettavaakin: teimme Varman kanssa tilauksen englantilaiseen nettikauppaan. Nukkekotijuttuja. Ihan sikamaisen kalliin tilauksen. Koko vuoden budjetti kerralla.

Nyt alan korjata joulua pois. Kuusi ei vielä varise, joten nyt on oikea aika sen ulkoistamiseen, ja samalla viedään muukin jouluroina vintille.

Sitten pitää keksiä jotain tammikuu- tai talvikoristetta tilalle. Kynttilöitä tietenkin, mutta mitä muuta? Näin kylmällä ei taida onnistua kausikukkienkaan kotiuttaminen.

Ja siitä tulikin mieleeni vielä yksi hauskuus: siemenhinnasto! Vaikka mitä hienoja uutuuksia kokeiltavaksi. Ah. Kelpaa taas haaveilla kauniista puutarhastakin.

tiistai 5. tammikuuta 2010

eestaas

Semmoista elämä on? Eilen töissä, tänään kotona töissä. Sataa lunta, tai äsken satoi, kun olin pihalla. Nyt paistaa aurinko. Ja niin edelleen.

Joskus epäilen ihan tosissani, että vintistä on purut kastuneet. Vai mitä tykkäätte: Menin ulos laittamaan auton lämppäriin, kun pitää kohta kirkolle. Lykkäsin johdon pistokkeeseen ja ruuvailin ajastimen kohdalleen. Sitten päätin pudotella lumet kaaran yltä valmiiksi. Krapailin nuukasti akkunatkin ja kuuntelin toisella korvalla, koska sisälämmitin käynnistyy. Ei käynnistynyt. Luurasin tolpan luukusta ajastinta, se oli kohdallaan ja oikeassa ajassa. Sulakkeet ok, vikavirtakytkin ok. Kävin lorvikamarissa syynäämässä sulakekaapin asetukset. Kaikki ok. Palasin autolle, katsastin sisälämmittimen kytkimen, sekin oli kuten piti.
Seisoin hetken ja mietin, pitääkö nyt soittaa palokuntaan vai ratsupoliisille, mutta päätin kuitenkin kurkistaa vielä kerran tolpan luukun alle. Ja kas; näköni oli palautunut: johto oli "väärässä" pistokkeessa, siinä jonka ajastinta en ollut ruuvannut. Takkupään vika! Mitäs oli laittanut johtoni väärään pistokkeeseen, siihen jossa hänen johtonsa tavallisesti nököttää. Ristiinkytkennät kielletään ehdottomasti! Mun johto kuuluu mun pistokkeeseen!

Nyt siellä Sievänen lämpiää pestynä ja kiillotettuna. Maksoin eilen pitkän pennin sen vuosihuollosta, mielelläni kyllä. En vain meinannut saada autoani pois korjaamolta, kun eivät ilmoittaneet, vaikka lupasivat, koska sen saa hakea, eivätkä vastanneet puhelimeen. Oli kuulemma niin kiire. Lopulta marssin ovesta sisään ja sanoin, että nyt otan autoni, oli valmis eli ei. Olihan se, ollut vissiin monta tuntia.

Illalla olinkin sitten aivan vetämätön oltuani koko päivän sorvaamolla. Koirat esittivät heitteillejätettyjä ja kaltoinkohdeltuja, Lilli olisi välttämättä halunut syliin. Syötyämme ja minimilämmitettyämme tupaa heittäydyttiin vällyihin joka akka. Ei jaksannut katsoa edes pappi Jaakoppia, vaikka oli mielenkiintoinen. Erittäin. Toivon että se uusitaan jonakin virkeämpänä ajankohtana.

Esikoinen oli täällä asentamassa uuden ehomman antennin sillä aikaa kun olin suuressa maailmassa. Nyt näkyy kaikki kanavat vaikka sataisi lunta. Tai eilen satoi kyllä hetken aikaa vettä, vaikka oli pakkasta. Ihan hetken silloin kun kurvasin pihaan. Muuttui kyllä heti sitten lumeksi.

Päiväkahvin aika. Ja miss Marplen :)

perjantai 1. tammikuuta 2010

Onnellista alkanutta vuotta!

Ja se siitä. Tänään on torstai, eikö vain? Vai perjantai? Menee päivät sevoksiin kun ei ole kunnollista päiväjärjestystä. Helpottavaa kun arki taas alkaa. Mukava, säännöllinen, turvallinen arki. Ah.

Viimeöinen kuutamo oli aivan mahtava. Siis kyllä, valvoin melkein tähän vuoteen asti. Kuutamo oli niin kirkas, että hämäräkytkimeni päätteli sen riittävän ja sammutti ulkovalot. Olin hiukan epävarma, oliko masiina tullut tiensä päähän vai vain tilapäisessä häiriössä. Aamulla osoittautui jälkimmäinen vaihtoehto oikeaksi.

Jossain vaiheessa paukkina naapurikylästä ja muualtakin äityi talvisodan tasolle ja Sohvi katsoi parhaaksi kaivautua sängyn alle. Aamulla se sitten jo makasi petillään koivet oikosena, oli vissiin tullut vilu paljaalla lattialla.

Eikä ihme, sillä herätessä oli tuvassa 18 astetta "lämmintä", ulkona melkein saman verran pakkasta. Kun sitten sytytin kaikkiin uuneihin tulen, laski lämpö seitsemääntoista ja oli tosi raikasta. Olisi tehnyt mieli upottautua aamukahviin.

Puunhakureissulla jäätyivät näpit, vaikka yritin touhuta rivakasti. Piti tulla tupaan sulattelemaan sormia ja tassuja. Siitä pelästymättä lähdimme koirien kanssa piiitkästä aikaa kävelylle.

Eikö jo mennä?


Aurinko. Katselin viime vuodenvaihteen postausta. Paistaako ensimmäisenä päivänä aina aurinko?

Kamarin tähän seinään paistaa ainoastaan tammikuussa, hetken aikaa. Nallet riippuvat pellinvarressa. Ja ovat pölyisiä :(

Metsätiellä oli paljon jälkiä, ihan tuoreitakin. Rusakko oli joutunut petolinnun saaliiksi keskellä tietä, isot siivenjäljet olivat katkenneen jälkijonon koristeena.
Peura oli tullut meitä vastaan, kunnes sivusta liittyi joukkoon huomattavan isot käpälänjäljet ja molemmat olivat kurvasivat kuusikkoon.

Koirat olivat innoissaan, vaikka joutuivat kulkemaan remmissä. Molemmilla on nyt juoksu, eikä tule kuuloonkaan, että ainakaan kolmeen viikkoon lähdetään pihasta ilman kahleita.
Siksi meidän kulkemisemme muistutti lähinnä porsaiden paraatia. Epelit vetävät ja röhkivät ja vetävät ja... Eikä meno ole mitään hissuttelua, vaan koko ajan täysillä eteenpäin. Tai niin täysillä kuin vanha mukava klenkkakoipi pääsee. Se ei ole paljon, ja siinäkin taisi olla liikaa. Mutta olen niin kauan istuksinut katselemassa ikkunasta, että oli pakko päästä vähän jaloittelemaan.

Olisin mieluusti kuvannut näkymiä reitin varrelta, mutta kovassa pakkasessa kahden kiskovan koiran kanssa siitä ei tullut mitään, joten saatte uskoa, että kaunista oli. Nyt aurinko on jo laskemassa ja yöstä näyttää jälleen tulevan kirkas. Saa taas nauttia kuutamosta.

Vein pikkulinnuille vähän täydennystä lintulaudalle. Vieraita on monenlaisia, kaikki tintit paitsi töyhtö-, tulkut, peipot, tikka ja mustarastas, sirkkuja ja vaikka mitä. Kun yksi ruoka ei käy kaikille, yritän muistaa hiukan jokaista. Joinakin talvina on mennyt kolme säkillistä auringonkukan siemeniä, tänä vuonna taitaa riittää kaksi plus vähän kauroja ja pähkinöitä. Ja sille mustikselle hedelmiä. Söin epähuomiossa illalla ainoan omenani, joka olisi hyvin joutanut rastaalle. Pitää huomenissa ostaa sille omppu tai pari.