perjantai 30. tammikuuta 2009

Kuvitta kulkee

Nyt ei irtoa, ei kuvia eikä juttua.

Elämä valuu eteenpäin ilman suurempia mutkia. Mieli on rauhallinen, asiat hoituvat ajallaan. Unet ovat kyllä erikoisen villejä. Välillä havahdun niitä ihmettelemään yöllä, mutten silti muista enää aamulla, paitsi sen, että yöllä nauratti. Pitäiskö kirjoitella ylös? Näkisi, naurattaisko vielä aamulla.

Eilen istuin maaseudun kehittämisyhdistyksen hallituksen kokouksessa. Hyviä asioita, vaikka voisi niitä käsitellä vähän vähemmin jaarituksin. Olenkohan itsekin yhtä jaaritteleva muissa kokouksissa? Tässä on ryhtiliikkeen paikka.

Kiusaan itseäni kirjoittamalla muistiin, mihin kellonaikaan mikin päätös saatiin tehtyä. Välillä, kun jutut oikein karkaavat metsään, piirtelen kuvia hallituksen jäsenistä. Tulee niin vähän muuten piirrettyä, ja sitäpaitsi kuva välittää paremmin tunnelman kuin muistiinpanot.

Pieni autoni on ristitty Neiti Sieväseksi, ellen ole muistanut kertoa. Sillä huristelu on kyllä nautinto. Juuri kuten olin olettanutkin.

Ai niin, kulttuuriseuran ensimmäinen kirja julkaistiin viime lauantaina. Myimme heti samassa tilaisuudessa lähes 10 prosenttia painoksesta. Tästä voi päätellä, ettei painos ollut suuren suuri. Eikä kirjasta muodostu mitään rahasampoa seuralle, mutta se onkin julkaistu enemmän kulttuurillisista kuin taloudellisista syistä.
Mukavaa on myös, että kirjan taittaja sai merkittävän tunnustuksen eräästä toisesta taittamastaan kirjasta.

Viikonloppuna on luvassa nukkiskurssittamista, teatteria ja kokous. Näiden aktiviteettien vuoksi saunomisrutiinit muuttuvat, aion saunoa tänään ja maanantaina. Mikä täten ilmoitettakoon. (onkohan ihan normaalia kertoa näitä kaikelle kansalle? Isoäiti vissiin paheksuisi moista) Se taas saaattaa aiheuttaa lievää häiriintymistä muissa yhteyksissä.

Sanotaan, että rutiinien rikkominen on hyväksi. En ole varma, sopiiko se minulle. Tarvitsen rutiineja ja runsaasti omaa rauhaa toipuakseni viikosta sorvaamossa ja kyetäkseni uuteen koitokseen. Jos ohjelmoin koko viikonlopun, tuntuu kuin ei olisi vapaata ollutkaan ja viimeistään keskiviikon tietämissä alkaa pinna kiristyä. Tai tulee tunne, että joku toinen kuljettaa mun elämääni ja minä vaan istun kyydissä. Ei kiva.

Siksi varjelen rutiinejani, ja lorvin tarkoituksellisesti pitkiä aikoja tekemättä mitään erityistä. Paitsi että huomasin sukankutomisen sopivan lorvimiseen. Se on kivaa ja lorvimisesta tulee ikäänkuin hyväksyttyä ahkerointia, jos sitä nyt joutuisi jollekin perustelemaan. Jospa muistaisin ottaa kuvan sunnuntaina valmistuneista lorvisukista, niin sittenpä näkisitte :)

No, tulihan kirjoitettua. Toiste lisää.

keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Väliaikatietoja

Tulin kertomaan, että elän ja porskutan, vaikkei se tänne asti ole näkynyt. Koska kuvien tuuppaaminen tänne näkösälle kestää jonkunmoisen hetken eikä onnistu edes sorvaamon koneella, vaan pitäisi virittää oma tuohon viereen, saatte odotella otoksiani tovin.

Kaikenlaista eestaas-häppeninkiä on menossa, mainittakoon nyt nukkiskurssi, jonka olen luvannut kevään kuluessa pitää ja joka vuoroin perutaan ja taas aloitetaan. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että astun kurssinvetäjän rooliin lauantaina, mutta se asia saattaa olla toisin jo sunnuntaina. Huoh.

Eilen piti vahvistaa aitoja kuin Kakolassa ikään, kun Sohvi alkoi alvariinsa karkailla porttien alta tielle seikkailemaan. Jos hiiri mahtuu oman päänsä kokoisesta raosta, mahtuu myös sinnikäs koira semmoisesta. Siis oman päänsä kokoisesta, ei hiiren... Ja kun SiiriSofialla on melko pikkuinen pää, jouduimme käyttämään mielikuvitusta saadaksemme portit koiratiiviiksi. Kun niistä pitää kuitenkin voida kulkea. Samalla tarkastin koko aidan, ja eikös vaan taskulampun valo paljastanut kaksi ylityskohtaa puutarhan perällä. Nyt nekin on korjattu ja vankilassa rauhallista.

Viime viikolla hämmästelin liikennekulttuuria maanteillä, ja sen jälkeen olen joutunut vielä paljon hullumpiin tilanteisiin. Eilen esim. takanamme ajanut auto lähti ohittamaan vastaantulevan liikenteen ohituskaistalla, ja ajoi siellä koko kaistan loppuun asti. Onneksi muu liikenne oli tajuissaan ja vältyttiin onnettomuudelta. Sekä aamu- että iltarukoukset ovat enemmän kuin paikallaan kun päivittäin ajelee valtaväylillä.

Tulin aamulla puolinukuksissa keittäneeksi liian vähän kahvia. Onneksi on jo sopiva aika siirtyä sorvaamon keittimen ääreen. Kofeiiniriippuvuus on vakava asia, joka saattaa aiheuttaa ikäviä oireita, kuten raivokasta etuilua kahvijonossa.

keskiviikko 14. tammikuuta 2009

Hilmat

Eilen kirkonkylällä nähtiin nuuttipukkeja tukuttain ja vähittäin. Tässä kulttuuriseuran panos:

Kuva on melko toiminnallinen, sillä Hilmat olivat niin tohkeissaan virkkaustensa kanssa etteivät hiljenneet potrettiin kunnolla. Osansa oli tietysti silläkin, että yritin selvitä ilman salamaa.

Kokoushuoneen avainta ei tahtonut löytyä. Oliko Hilmalla liian monta plakkaria vai liian pienet silmänreiät maskissa?


Piti kuitenkin turvautua salamaan, että saatiin edes jonkinlainen muisto. Kuten näkyy, virkkiminen ei tauonnut hetkeksikään. Enkä aio paljastaa, ketkä sittemmin kuoriutuivat Hilman hahmoista kokoustamaan. Paitsi tietysti sopivaa korvausta vastaan....

Kuten jo aiemmin arvelin, palasin kokouksesta varsin virkistyneenä. Rakas Takkupää oli lämmittänyt uunit (ja syönyt raukka iltapalan yksinään) joten oli mukava palata kotiin.

Yöllä heräsin aivan käsittämättömään ahdistukseen. Melkein pomppasin sängystä. Tuntui että aivan koko elämä käy mahdottomaksi juuri nyt. Hetken kiemurreltuani tulin sen varran tolkkuihini, että arvelin kestäväni aamuun asti ja sain taas unen päästä kiinni.

Aamulla ei ollut tietoakaan ahdistuksesta, vaan päivä alkoi aivan yhtä suurin odotuksin kuin aina.

Työmatkalla sain taas aihetta ihmetellä, millä valtuuksilla kukin liikenteessä seikkailee. Koska itse ajan tarkalleen kuten asiaan kuuluu ja vieläpä erittäin nerokkaasti, katson oikeudekseni kiroilla vähemmän lahjakkaille autoilijoille. Takkupäällä on enkelin kärsivällisyys...

maanantai 12. tammikuuta 2009

Taas pelittää

No nyt olis tarjolla ihan käynnistyvä auto :) Ei vaineskaan, enää ei kannata rientää, lupasin kulkimen sen käynnistäjälle. Toivotan heille pitkää ja tyydyttävää suhdetta, josta en halua kuitenkaan kuulla mitään.

Laiskottelin koko viikonlopun. Podin flunssaa, joka ei sitten ilmaantunutkaan, ja laiskamatoa, joka oli vahvasti läsnä. Kokoilin kyllä joulua pois, muttei sen pidemmälle kuin tuvan penkille. Ja valot loistaa yhä vaan, sinne vesisateen liottamalle jäiselle pihalle.

Olen valmiiksi puhkiuupunut tämän viikon aktiviteettien takia. Kaikenlaisia miittinkejä, joista tiedän palaavani virkistyneenä, vaikka nuuduksissa niitä odotan. Mutta jos pitää odotukset vähäisinä, saavutukset luultavasti ovat riittävät.

Talvihorroksen keskellä tunnen syvää kiitollisuutta. Se tulee mieleen aina aivan yllättäen. Kun haen aamulla lehden laatikosta: joku on nähnyt vaivaa ja kirjoittanut, taittanut, painanut ja ajanut sysipimeällä portilleni jotta voin nauttia siitä aamukahvin kanssa.

Tai selaan siemenluetteloa: joku on kerännyt, lajitellut, pakannut siemenet ja painanut luettelon kuvineen minun vain valita, mitä ihanuuksia puutarhassani ensi kesänä kasvaa.

Tätä tapahtuu jatkuvasti, aivan kuin joku lähde olisi auennut sisälleni ja pullauttaisi kiitollisuutta tietoisuuteeni. Toki olen selvillä siitä, että ihmiset saavat korvauksen vaivannäöstään, sen jota kutsutaan palkaksi, mutta se ei estä minua tuntemasta itseäni onnekkaaksi ja etuoikeutetuksi. Tässä eräänä päivänä juodessani vettä janooni ajattelin, kuinka harvinainen onni maailman mittakaavassa on omistaa oma kaivo, jossa on kirkasta, puhdasta ja juomakelpoista vettä. Sen rinnalla yksi pihalle takkuuntunut autovanhus on pikkuasia, joskin harmittava sellainen.

No, päivät pitenee ja kevään koittaessa horros haihtuu. Saanen kuitenkin pitää nämä kiitollisuuden välähdyksen, pls.

keskiviikko 7. tammikuuta 2009

Loppu ja alku

Joulu loppui ja arki alkoi. Maanantaina töihin lähtiessä oli kaunista:


Kuva on napattu auton ikkunasta, oli niin kylmä etten viitsinyt kiivetä ulkopuolelle kuvaamaan. Pahoittelen.


Eilen sitten alkoi härkäviikot ja reikäleivät. Tein pitkästä aikaa ruisleipätaikinan, joka siis on tuossa pytyssä. Kuten tavallista, pitkän tauon jälkeen ei tule kunnollista tulosta. Kuvan unohdin ottaa, vaikkei leivissä mitään ulkonaista vikaa olekaan, paitsi etteivät nousseet lainkaan. Maku oli hyvä, sanoi Takkupää, joka rouskutti kokonaisen leivän heti. Kokeilen lauantaina uudestaan, nuo edelliset menevät lampaiden evääksi. Rakas Takkupää ei siis ole lammas....

Loppiaspuuhiin kuului myös palapelin kokoaminen. Se on joululahjani, ja nyt se on jo taas laatikossaan. Tämä homma on viihdyttävää, mutta käy lujasti kyynärpäille. Mulla on joku ihme käsienvarassaroikkumistekniikka?
Tänään kello 13 saan uuden autoni. Samalla alkaa myös kaurapuurokuuri neljäksi vuodeksi. Toivon kovasti että ajonautinto korvaa kaiken, mistä joudun luopumaan, sekä lisää työmotivaatiota tarpeeksi. Kuvia myöhemmin, jos on aihetta.
Kuka haluais hyvän auton? Erinomaisessa kunnossa, muttei käynnisty. Saa tulla hakemaan.


lauantai 3. tammikuuta 2009

Hyytävän kaunista

Aamulla herätessä mittari näytti -7 astetta, kunnes hoksasimme, että anturi oli hautautunut lumeen. Pakkasta olikin -17 astetta, joka sitten selittikin sen, miksi tuvassa oli aivan tavattoman raikas keli.


Puolenpäivän aikaan lähteissämme kirkonkylään aurinko oli noussut ja saanut aikaan paksun usvan peltoaukealle. Kuten näkyy, meilläkin on nyt lunta, vaikkei vielä hiihtämään pääsekään.
Iltapäivällä aurinko jo laski ja värjäsi naapurin männynlatvat kauniin punaisiksi.


Lämmitimme leivinuunin ensimmäisen kerran tänä talvena. Jaksaisin katsella hiillosta vaikka kuinka, mutta järkevämpää on laittaa luukku kiinni ja ottaa lämpö talteen.
Paistoimme pitsat, ja nyt on vatsa ihkapiukassa. Leivän paistaminen jää seuraavaan kertaan, koska en ollut varannut ruisjauhoja.
Nyt ulkona on ihastuttava sininen hämärä, ja pakkanen laskee aina vaan. Saunasta tullessa lumi narisee ja tähdet loistavat kirkkaasti. On aina omanlaisensa nautinto saunoa ja sitten palata tupaan ritisevässä pakkasillassa. Jos rohkeutta riittää, käyn hiukan kokeilemassa puhdasta hankea löylyjen välissä.

torstai 1. tammikuuta 2009

Lupaava alku

Vuoden ensimmäinen aurinkoinen päivä. Aurinko paistaa tähän aikaan vuodesta sellaisiin paikkoihin mihin ei ikinä muulloin.



Kuten salin sänkyyn.



Tai tuvan pohjoisseinään. Esikoisen ammoin tekemä tontturivi on voimistellut tänä jouluna 50-luvun tonttujen alla.




Varma kevään merkki. Vaikka olin lopen uupunut puutarhatöihin syksyllä, ihastutti tämän löytyminen postilaatikosta kovasti. Jospa tänä vuonna onnistuisi uuden kasvimaan perustaminen. Edellinen on joutunut majoittamaan karhunvatukkaa ja päärynäpuun.




Kesäisen tomaattisadon viimeiset edustajat roikkuvat yhä tuvan verhovaijerissa. Toin syksyllä tomaatinraakileet sisälle kypsymään kun tyhjensin kasvihuoneen. Muut tulivat syödyksi, mutta jostain syystä nämä kaksi ovat jääneet koristeiksi.



Ulkona on pakkasta kuusi astetta. Talven toistaiseksi kylmin päivä. Laitoin autovanhuksen akun lataukseen, ettei pakkanen rikkoisi sitä. Laina-auto on lämpiämässä, sillä olen lähdössä onnittelukäynnille. Opaskollega ryhtyi ravintolayrittäjäksi, ja tämä on hänen ensimmäinen päivänsä krouvarina.



Olen valmistellut pian alkavaa nukkekotikurssia. Joitakin kokeiluja on vielä tehtävä, ja laadittava jonkinlainen suunnitelma. Jos nyt sitten löytyy tarpeeksi osallistujia.


Olen myös tehnyt henkilöhistoriallisen teon: riisuin joulukuusen ja vein se ulos. Ei varissut yhtään:) Jotakin olen siis vuoden aikana oppinut. Muut jouluasiat saavat olla loppiaiseen tai vaikka Nuutinpäivään asti. Sitten onkin jo aika siivota.


Oli muuten outoa riisua kuusta, joka ei varissut yhtään. Tuli vähän huono omatunto, ikäänkuin olisi pettänyt kuusen ja ylenkatsonut sen yritystä olla reipas joulupuu. Heh, olenkohan liikaa yksikseni täällä metsänreunassa?